Tämä oli tytöstä ylen hauskaa. Ollessaan yksin keittiössä hän leipoi pienen kakun tai paistoi perunan kuumassa tuhassa välittämättä muusta maailmasta.
Vielä vahvasti haisten tupakalle isoisä astui yksin talon emännän huoneeseen, ja kun potilas kysyi häneltä, oliko hänen ollut ikävä ja oliko tyttö häirinnyt häntä, vanhus vastasi vakuuttavasti:
— Tämä on ollut elämäni kauneimpia päiviä.
— Jos ensimmäinen päivä on ollut hyvä, niin seuraavat ovat vielä parempia, nainen huomautti sydämellisesti.
— Istukaahan tuohon hetkeksi, jollei se teistä ole ikävää. Nyt voin jo koko hyvin. Huomenna ei minussa enää ole yhtään kuumetta, ja silloin huolehdin itse kaikesta. Ornella on kykenevä ja huolellinen, mutta talon emäntä on sentään emäntä.
Opettaja istuutui ison vuoteen ääreen, joka vihreine peitteineen lehtipuiden himmentämän pienen ikkunan levittämässä valaistuksessa oli kuin niitty hämärän laskeutuessa.
Monta seikkaa hän olisi tahtonut kysyä ottopoikansa vaimolta ja oli mielissään siitä, että miniä omasta aloitteestaan tahtoi puhua hänen kanssaan. Mutta naisen matala ja silti räikeä ääni, joka kajahti ontolta, herätti hänessä oudon tunteen.
Hänen vartalonsakin näytti omituiselta sen levätessä peitteen alla jonka hän oli vetänyt kaulaan asti ja jonka alta tuskin erotti ruumiin muotoja; ja hänen kalpeat mustien hiuksien reunustamat kasvonsa olivat niin syvällä pielukseen hautautuneina, että ne näyttivät siihen maalatuilta.
— Olen niin iloinen, että viihdytte täällä, sairas virkkoi katsomatta puhuteltavaansa. Jo kauan olemme tahtoneet saada teidät tänne luoksemme. Tuskin kuluu päivääkään mieheni puhumatta teistä hellästi ja kiitollisena. Ja yhä hän katuu teille tuottamiaan ikävyyksiä.
— Mitä ikävyyksiä?