Antonio tahtoi nähdä Ornellan ja lapsen. Kätilö, joka oli uudelleen käynyt talossa, oli järjestänyt siten, että molemmat voivat nukkua vieretysten vuoteessa, niin että äiti saattoi imettää lasta.
Kun Antonio tuli ylös ullakkohuoneeseen, Ornella lepäsi puoleksi kyljellään ja antoi lapselle rintaa, ja näytti siltä kuin äiti ja lapsi olisivat ruumiillisesti olleet yksi ainoa olento. Ornellasta tuntui, kuin tuo pieni pehmeä suu, joka imi niin uutterasti, että oikein teki kipeää, mutta silti samalla tuotti hänelle hekumaa, ei koskaan enää voisi erota hänestä. Ja hän tunsi, että jos joku koettaisi riistää lasta hänen rinnoiltaan, hän silloin silmänräpäyksessä muuttuisi raivoisaksi pedoksi.
Kun Antonio kumartui vuoteen yli ja Ornella muisti miehen pahat aikeet, hänen silmänsä hehkuivat vihasta.
Mutta Antonion tarkoituksena ei ollut panna toimeen tuntehikkaita kohtauksia, hänen välinpitämättömyytensä äidin ja läpsen suhteen pisti selvästi esiin hänen äkäisistä kasvoistaan. Ainoa, mista hän sinä hetkenä välitti, oli se, ettei opettaja vain pitäisi häntä kitsaana ja velvollisuutensa unhottaneena miehenä, ja heidän laskeuduttuaan takaisin huoneeseen, josta Proto oli hienotunteisesti poistunut, Antonio tahtoi antaa opettajalle lisää rahoja.
— Ei, ei, opettaja sanoi torjuen ja työnsi paheksuen pois rahoja ojentavan kädenkin. Riittää jo!
Tämä riittää merkitsi muutakin.
Antonio ymmärsi sen hyvin, mutta sanoi kuitenkin:
— Palaan muutoin parin kolmen päivän kuluttua; silloin varmaankin olen löytänyt heille sopivan paikan, ja jos Ornella silloin jo on päässyt jalkeille, niin kaikki on selvää.
Opettaja ei vastannut, ja Antonion mentyä tiehensä hänen mieleensä muistui, miten hän oli viimeisen kerran nähnyt tämän, ennenkuin hän poikasena karkasi kotoaan.
— Hetkeä aikaisemmin hän oli syönyt leipääni ja juonut viiniäni ja meni sitten matkoihinsa luomatta minuun edes säälin katsetta. Mutta onhan aivan oikein, että asiat ovat näin. Niin hän ajatteli ja meni ylös Ornellan luo.