Koko luokka alkaa hillittömästi nauraa ja virnistellä. Yksi nulikoista viskaa opettajän selkään tammen terhoja ja mädänneitä oliiveja tähdäten enemmän lapseen kuin opettajaan. Tämä koettaa nousta, mutta ei voi eikä tahdokaan, ja koettaa eteenpäin ojennetuin kasivarsin suojella pientä ahdistettua olentoa.
— Tämäkin on rangaistus, kun en rakastanut lapsia, hän ajattelee.
Äkkiä joku kiipeää tikapuita; ullakkoaukossa näkyy Olan kaunis pää mustine kutreineen ja tummine kullanhohteisine silmineen. Opettaja tuntee punastuvansa ja koettaa piilottaa lapsen paremmin, mutta Ola tietää kaiken, hypähtää keskelle ullakkohuonetta ja sanoo:
— Anna minulle keppi, että voin puolustaa pikkuveljeä noilta marakateilta.
Nyt pojat ovat kadonneet, ja koulun asemesta näkyy edessä meri levottomine aaltoineen. Pojat ovat kadonneet mutta minne? Hänestä tuntuu, kuin he kaikki olisivat hypänneet hänen päällystakkinsa poimuihin. Ja tämä painaa häntä ja on solumaisillaan alas hänen polviltaan, ja lapsi pyörähtää siitä permannolle murskautuneena pieniksi kelmeiksi ja verisiksi palasiksi.
Opettaja herää pelästyneenä unen horroksestaan ja kohottaa päällystakin lievettä nähdäkseen, onko lapsi vielä siinä vahingoittumattomana. Siinä se yhä vielä oli, iso pää punertavan myssyn ympäröimänä. Silmät olivat auki ilmeettöminä, ja ne ja pienet kiiltävät kasvot, joiden iho näytti kuoritulta ja korvatulta toisella iholla, muistuttivat omituisesti Olan nukkea.
* * * * *
Antonio palasi. Housunlahkeet korkeiden saapasvarsien sisässä ja ruoska kädessä hän oli kuin ratsutaituri, joka hankkiutuu lähtemään vaarallisiin kilpailuihin. Hän ilmoitti, että hänen oli pakko matkustaa asioitaan hoitamaan, mutta toisestakin syystä, jonka hän uskoi ainoastaan opettajalle.
— Koetan löytää jonkin paikan, minne voin sijoittaa Ornellan ja lapsen, niinpiankuin heidät voi siirtää. Tässä on siihen asti…
Hän tarjosi rahoja, ja opettaja epäröi, ottaisiko niitä vastaan. Hän otti ne kuitenkin ja asetti ne syrjään tahtoen osoittaa, ettei aikonut käyttää toisen rahoja omiin tarpeisiinsa.