Mutta Proto ei ollut mies, joka vähästä hämmästyi. Hän laski myttynsä pöydälle, ja kun vesi padassa kiehui, hänen mielestään oli sopivaa käyttää sitä. Hän veti siis esiin mytystä kynityn kanan, jonka pää oli käännetty jalkojen väliin, ja tutkittuaan, että vesi padassa oli puhdasta, hän pisti kanan siihen.
Ja hän istuutui odottamaan. Ylhäällä oli kaikki edelleen hiljaista. Proto rohkaisi mielensä, kiipesi ullakolle ja näki siellä Ornellan nukkuvan liikkumattomana kuin kuva ja opettajan istuvan laatikolla päällystakki levällään polvilla ja sen alla jotakin, jonka hän näytti pelkäävän pudottavansa tai särkevänsä. Ja pyöreä taivaansininen ikkuna-aukko näytti isolta silmältä, jonka keskellä loisti auringon terä.
Huomatessaan Proton opettaja kehoitti häntä päännyökkäyksellä poistumaan, jotta ei olisi häirinnyt Ornellan unta, ja nosti päällystakin lievettä. Hän pelkäsi koko ajan, että lapsi tukehtuisi, eikä voinut laskea pienokaista äidin jo muutoinkin liian ahtaaseen vuoteeseen. Ja alas hän ei tahtonut sitä viedä.
Odottaessaan kätilön paluuta varmana siitä, että Proto valvoisi taloa, hän vaipui ajatuksiinsa.
Kätilö oli ottanut tehtäväkseen ilmoittaa pormestarille lapsen syntymän, ja tässäkin suhteessa opettaja siis saattoi olla huoleti. Ornellan mytystä hän oli löytänyt tarpeeksi rahaa suorittaakseen tärkeimmät kulut. Hänen ainoa toivomuksensa oli, ettei Antonio palaisi, mutta silti hänen poissaolonsa harmitti häntä kaiken eilisiltaisen kerskailun ja loruilemisen perästä. Mutta mitä se haittasi? Tapahtukoon Jumalan tahto! Ja hän tunsi nyt sisimmässään tavatonta voimaa, joka antoi hänelle rohkeutta puolustaa hinnasta mistä tahansa lasta, jonka kohtalo oli uskonut hänen haltuunsa.
Hän tunsi syvää sääliä Ornellaakin kohtaan, joka nukkui suu puoleksi avoimena kuin uinaileva lapsi, kalpeana ja ilman muuta pielusta kuin kokoonkäärityt palmikkonsa. Hänen mielestään tuo nainen oli vuodattamansa veren ja kärsimiensä tuskien kautta vapautunut ja puhdistunut pahasta, ja hän lepäsi siinä kuin vahakuva, jota mielin määrin saattoi muovailla. Ornella oli päässyt raskaasta hengityksestäänkin. Ja otsassa ja nenässä oli jotakin lapsesta muistuttavaa.
Ja äkkiä, tietämättä miten, hän mielikuvituksessaan siirtyy takaisin pieneen kyläkouluunsa. Viisi köyhää tenavaa, kaikki rumia ja röyhkeitä, istuu penkillä ja tuijottaa häneen pilkallisesti.
— Nyt, kun koulumestari, herra Giuseppe, ei voi nähdä meitä, — pienin ja häijyin heistä virkkoi, voimme leikkiä lapsenlikkaa tuon kaljun kakaran kanssa.
Toiset nauraa hohottavat; muuan varakkaan kodin hyvin kasvatettu poika nousee ja alkaa virnistellä kauheasti:
— Enkö minäkin saa maitoa, herra opettaja?