Lapsi syntyi päivännousun aikana. Aurinko loi juuri ensi säteitään ullakonikkunasta, joka kimmelsi kuin kristalli.
— Se on poika, kätilö ilmoitti. Ja kun pienokainen, joka oli ollut vähällä tukehtua syntyessään, se kun oli kuin iso, ja loikoi siinä parkumatta iho verettömänä ja sinertävänä, näyttäen murhatun läpsen ruumiilta, kätilö tarttui sen jalkoihin, niin että pää oli alaspäin, ja antoi sille ylenkatseellisesti läimäyksen, ikäänkuin se jo olisi tehnyt pahan teon.
Silloin parahdus kaikui hiljaisessa talossa. Lapsi heräsi eloon.
Nopealla käsien liikkeellä, kuin olisi leikitellyt nukella, kätilö käänsi pienokaisen pään taas ylöspäin, kääri sen lämpimiin kapaloihin ja laski sen opettajan käsivarsille.
— Tämä on valmis. Nyt käymme käsiksi äitiin.
Hoidettuaan äitiä ja asetettuaan hänelle siteen kätilö kääntyi katsomaan, missä lapsi oli, ja näki silloin, ettei opettaja ollut hievahtanut tuumaakaan siitä paikasta, jossa oli seisonut saadessaan pojan käsivarsilleen. Ehkä hän ei edes ollut rohjennut hengittää seisoessaan siinä hämmästyksen ja levottomuuden kuvastuessa kasvoillaan ja lujasti pidellen tuota myttyä, josta inhimillisen olennon huudot ja valitukset kohosivat ilmoille.
Gesuino oli asettanut vielä toisen padallisen vettä kiehumaan, vaikka sitä ei enää olisi tarvittu. Proto palasi mukanaan mytty, jota hän koetti piilottaa.
— Mene sinä kotiin ja tee mitä tarvitaan, hän komensi veljeään vihaisella äänellä. Hämmästyksekseen hän näki, että Gesuino viittasi peukalollaan ullakolle päin osoittaen, että veljen tuli vaieta. Sitten hän lähti.
Proto jäi huoneeseen levottomana ja uteliaana kuvitellen mielessään, että kaikki oli samalla kannalla kuin edellisenä iltana.
Eihän mitään tosiasiassa ollut muuttunut. Kätilö oli mennyt, ja syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa ja ullakolla. Ainoa, mikä oudoksutti, oli, että opettaja ja Ornella tuntuivat lähteneen pois, ja ainoa, mikä talossa eli, oli tuli ja sen yläpuolella pata, jossa vesi hurjasti kiehui ja porehti.