Hän pesi vastasyntyneen vaatteet, suoritti kaikki askareet talossa ja, jottei näyttäisi veljeään huonommalta, hänkin toi lahjan: kelpo silavankimpaleen. — Tämän paistan omalla tavallani, niin että Ornella nuoleskelee huuliaan vielä jäljestäpäinkin!
— Luulen, että on liian aikaista antaa hänen syödä silavaa, opettaja huomautti hyväntahtoisesti, mutta jotta Gesuino ei tuntisi itseään loukatuksi, hän lisäsi: Syökäämme sen sijaan me kolme tänä iltana yhdessä pieni juhla-ateria.
Niin kävikin. Illan suussa Proto kävi ostamassa viiniä, juuri sitä lajia, josta hän niin piti. Ja useita vuosia pidättäytynyt isäntäkin joi viiniä huuhdellakseen alas silavan, joka todella oli herkullista rosmariinilla ja laakerinlehdillä höystettynä. Ja tietysti viini kihahti hänelle päähän. Mutta se oli tahallista päihtymystä, ja hanestä tuntui kuin hän olisi mennyt kävelemään yhdessä sielunsa kanssa kauniina kesäaamuna, sallien sen liihoitella sinne tänne kuin perhosten merenrantaniityillä, silti pitäen sitä silmällä, ettei sille tapahtunut vahinkoa.
Hän hillitsi halunsa kertoa veljeksille tulevaisuudentuumistaan. Muutoin eivät nämäkään sinä iltana puhuneet paljoa, jotta eivät olisi häirinneet Ornellaa. Pieni hälinä syntyi kätilön saapuessa, ja kun tämä oli hoidellut äidin ja lapsen yökuntoon, opettaja virkkoi:
— Juokaa kanssamme lasi viiniä!
Eikä pikku naista tarvinnut kauan pyytää.
— Minulla on työtä tänä yönä, enkä tahdo, eikä minun sovikaan huumata itseäni, hän virkkoi karkealla äänellään, mutta kaatoi silti viinin kurkkuunsa yhdellä siemauksella, ikäänkuin olisi heittänyt sen ulos ikkunasta.
— Lasi minunkin puolestani, Proto sanoi kohteliaasti, nousi ja ojensi hänelle täyden lasin.
— No, olkoon menneeksi, nainen vastasi ja otti lasin pieniin käsiinsä, kuin olisi tahtonut lämmittää niitä tai viiniä:
— Se voi vakavasti vahingoittaa minua.