Opettaja katsahti häneen vielä hiukan epäröiden.
— Jos tahdot lapsesi kanssa tulla mukaan, matkustamme yhdessä.
— Eikö se aina ole ollut tarkoituksenne? Ornella kysyi tyytymättömänä.
— Totta kai! Kuulehan, Ornella. Sinä matkustat kanssani ja saat olla, mikä tahdot. Mutta muista, että pidän lasta omana poikanani. Saavuttuamme perille järjestän kaiken. Annamme kastaa lapsen ja tunnustamme sen omaksi pojaksemme. Ja hänen täytyy saada kasvaa siinä vakaumuksessa, että hän todella on minun poikani. Teen edelleen työtä teidän hyväksenne; tunnen, että minulla on siihen voimia. Vielä yksi seikka: meidän täytyy lähteä taältä salaa välttääksemme ihmisten uteliaisuutta. Nousemme junaan ensi asemalta. Onko sinusta hyvin näin?
— Kaikki on hyvin, Ornella vastasi.
Sen enempaä he eivät puhuneet asiasta.
Opettaja päätti olla mainitsematta mitään veljeksille hänen ja Ornellan matkasta. He ehkä pitäisivät häntä kiittämättömänä, mutta ken tahtoo pitää jotakin salassa, sen tulee kaikkein ensiksi kätkeä salaisuus omaan sydämeensä.
Asianhaarat näyttivät erikoisesti suosivan matkalle aikovia. Uusi vartia ja hänen seurassaan tuomioistuimen lähetti, jonka opettaja tunsi ennestään, saapuivat eräänä iltana, jolloin veljekset Proto ja Gesuino olivat poissa kotoa.
Kaikki oli valmiina matkaa varten; ja kun huvila ja vartian asunto oli luovutettu uuden miehen huostaan, ei opettajalla ollut muuta tehtävää kuin lähteä.
Hän oli sullonut omat ja Ornellan tavarat niihin kahteen matkalaukkuun, jotka hän oli tuonut mukanaan. Hän otti seinältä gobeliinin Pako Egyptiin ja kääri sen silkkipaperiin. Kun hän ja Ornella, joka kantoi lasta villahuiviin verhottuna, kulkivat veljesten asunnon ohi, opettaja heitti käärön sisälle särkyneestä ikkunaruudusta.