Saavutettuaan vihdoin viimeinkin aseman, joka häntä miellytti, nuori mies lähetti kasvatusisälleen tukun sikareita — jäännöksiä myrskyisestä nuoruudestaan, antoi ensimmäiselle tyttärelleen hänen mukaansa nimeksi Giuseppina Nicola ja kutsui kasvatusisänsä kaiken päälliseksi vaimonsakin puolesta heitä tervehtimään, jopa asettumaan heille asumaan.
Ja opettaja ajatteli syrjäisellä kostealla seudullaan laaksojen ja vuorien välissä tuota toista satumaisella merenrannikolla asuvaa perhettä, ja hänessä kypsyi päätös lähteä matkaan, kuin hän olisi ollut yksi Itämaan viisaista, joka vaelsi Betlehemiin. Mutta sitten häntä alkoi peloittaa tuo pitkä matka, siihen aikaan tiheään sattuvat rautatieläislakot, viisi junanmuuttoa, joihin oli pakko alistua, ennenkuin pääsi perille tuohon unelmien maahan. Sillä kertaa siis matka-aie raukesi.
Kului muutamia vuosia, ennenkuin hän lopullisesti otti eron virastaan ja joutui eläkkeelle. Ollessaan nyt vallan yksin, ilman oppilaidensa meluavaa ja kiittämätöntä joukkoa, hän siis päätti lähteä tuolle matkalle tuntien jonkinlaista uskonnollista mielihyvää, silti pääsemättä vapaaksi epämääräisestä levottomuudesta.
Tämä oli hänen ensimmäinen matkansa, hänen häämatkansa elämän kanssa. Ei edes hänen ottopoikansa ollut paetessaan kotoa avarammille liikunta-aloille ja onnenhakuun niin joutuin kiitänyt todellisuuden ja unelman välistä taipaletta. Maa liukui hänen jalkojensa alta kuin tanssisalin liukas permanto. Luonto karkeloi hänen ympärillään nostellen verhoja ja jälleen laskien ne vaihtelevien maisemien eteen. Se kiidätti häntä mukanaan vuorten harjanteille, lähelle pilviä ja tunneleihin, jotka olivat mustia ja nokisia kuin uunin piiput. Sieltä se taas työnsi hänet ryöppypurojen sinikuohujen partaalle ja vihreille kaltaille, joiden viileässä ruohikossa vuoripurot näyttivät alastomina temmeltävän.
Hän seisoi nojaten vaununikkunaan muutamien matkustavien lasten vieressä. Ja kun tunnelin seinien nokea alkoi sataa hänen päälleen, hän veti päänsä vaunuun peläten, että jokin tuossa salaperäisessä pimeässä liikkuva hirviö volsi murskata sen. Kun valo taas pilkoitti esiin, hän jälleen pisti päänsä ulos ikkunasta välittämättä siitä, että junan vauhdin synnyttämä viima sai hänen harmaat hiuksensa hurjasti liehumaan ja täytti hänen nenänsä noella.
Nuori mies ja hänen vaimonsa seisoivat toisiinsa nojaten katsellen toistensa silmistä kuvastuvaa taaksepäin väistyvää maisemaa. Opettaja ei kadehtinut heitä; kulkivathan he yhdessä samaa päämäärää kohti.
* * * * *
Ensimmäinen pettymys kohtasi häntä pienellä pääteasemalla, jossa korkeat hymyilevät poppelit tervehtivät tulijaa huojuvilla latvoillaan, mutta jossa ei ollut ketään häntä vastassa.
Hän pelkäsi joutuneensa väärään paikkaan; ei ketään muuta ollut poistunut junasta, joka taas kiiti eteenpäin puhkuen ja viheltäen kuin ilkkuen. Ja viinitarhojen hiljaisuus, maakamaran odottamaton liikkumattomuus, pensaat, joiden lehdet näyttivät nukkuvien perhosten peittämiltä, ruohonkorretkin, jotka kumartuivat pitkien ja liikkuvien varjojensa puoleen — kaikki tämä sai hänet melkein kuumeiseen huumaustilaan. Kaiken vihannuuden lomitse ei nähnyt muuta kuin asematalon punaisen katon. Poistuttuaan rakennuksesta hän pysähtyi odottamaan seisoen matkalaukkujensa välissä suorana kuin vaa'an kieli. Mutta edessään hän näki ainoastaan leveän ruohottuneen tien, jonka taustassa aukeni soikio: puoleksi siintävää merta, puoleksi taivasta.
Molemmin puolin tietä kohoaa jono poppeleita ja akaasioita, jotka muistuttavat pariskuntia — poppelit kookkaita ja solakoita, akaasiat mataloita ja pyöreähköjä, välkkyvien ripsujen koristamia, ja niiden yli kaareutuu taivas korkeana ja kirkkaana, mutta täynnä sanomatonta surumielisyyttä, joka saa mielen kahta alakuloisemmaksi, kun ei tiedä sen syytä. Se on suuren yksinäisyyden surumielisyyttä, joka ei piile ilmassa, vaan katselevan ihmisen sydämessä.