Ja miehestä, joka siinä kantaa matkalaukkujaan, tuntuu pahemmalta kuin jos hän olisi tullut kaikkein syrjäisimpään outoon kaupunkiin, jossa ei kukaan puhu hånen kieltään. Ja hän arveli, että hänen täytyi astua hyvin kauas ja että hän lopulta saapuisi autiolle rannikolle.
Akkiä hänet valtasi kaukana olevan pienen talonsa ikävä. Miksi hän hylkäsikään tuon vanhan kotitalonsa ja seudun, jossa hänen vanhempansa lepäsivät haudattuina, missä hänellä vielä oli joku ystävä?
Samoin kuin nuoret ihmiset ja vanhukset, jotka eivät tunne yksinäisyyden tuottamaa iloa, hän oli antanut siintävän etäisyyden pettää itsensä. Hän oli sullonut ainoastaan sen, minkä katsoi välttämättömäksi, näihin kahteen matkalaukkuun, joiden tuore vahan haju heti ilmaisi hänet matkailijana ensikertalaiseksi. Mutta elämä kostaa, ja nuo matkalaukut olivat nyt niin raskaat, kuin olisi niitä painanut koko hänen menneisyytensä.
Ja enemmän kuin koskaan ennen hän tuntee, mikä voittamaton etäisyys erottaa hänet tuosta perheestä, joka ei ole hänen perheensä.
Siittäähän mies perheen omasta olemuksestaan, siemenestään, verestään ja hiestään. Ja opettajaa ja tuota perhettä yhdistää ainoastaan tunneside, joka oli hämähäkin verkkoa ohuempi.
Oli miten tahansa; ei ketään ollut tullut häntä vastaanottamaan.
* * * * *
Silti hän ei ajatellut palaamista. Päinvastoin hän alkoi astua tyynesti pitkää tietä lohduttaen itseään ajatuksella, että tästälähin hänen oma yksinäisyytensä saisi kumppanikseen tämän rauhallisen tien yksinäisyyden.
— Meistä tulee ystävät, kaunis tie. Sinähän tulit avosylin minua vastaan ja pidät minulle seuraa.
Tie kohteli häntä nyt entistään paremmin, sen ruohopeite kävi hienoksi ja tuoksuvaksi. Puiden välissä avautuvista holvikaarista se näytti hänelle hymyileviä niittyjä, joilla valkoisia lehmiä ja mustia hevosia kävi laitumella, keltaisia ja punaisia maalaistaloja, kukkivia pensasaitoja ja iloisia lehtimajoja — mikä kaikki muistutti värillistä maisemapostikorttia.