Puiden runkojen takana jokunen värihernekukka näytti piileskelevän odottaen ja värähdellen hänen ohikulkiessaan. Ja nyt häntä vastaan tuli myös meren hiljainen ääni kuin ystävän kuiske, vaikka hänen ja meren välillä, jota hän ei vielä tuntenut, olikin olemassa väärinymmärrys, joka aiheutui levottomuudesta ja vastenmielisyydestä.
Tuosta sinisestä muurista, joka yhä korkeampana kohosi hänen eteensä, erosi nyt kaksi ensimmäistä ihmishahmoa, jotka saivat hänet toivomaan, ettei hän ollut sittenkään joutunut väärälle tolalle, tai jotka ainakin saattoivat opastaa hänet oikealle tielle, varsinkin kun ne tulivat häntä vastaan katsellen hänen matkalaukkujaan, kuin ne olisivat olleet joitakin eriskummallisia esineitä.
Silloin hän jöudutti askeliaan, ja hänen sydämensä täyttyi valoisin tuntein.
Ehkä oli hänen ottopoikansa tytär tuo ruskeaihoinen tyttönen, jolla oli punainen hame ja jota nuori nainen talutti kädestä.
Niin olikin laita.
— Oletteko te herra opettaja De Nicola? nainen kysyi römeällä äänellä, pysähtyen miesmäisesti hanen eteensä.
— Poikanne täytyi kiireellisten asioiden tähden äkkiä lähteä matkalle, ja hänen vaimonsa makaa kuumeessa, joka kouristaa häntä joka kolmas päivä. Tervehdi toki iso-isääsi, Ola! Antakaa minun kantaa matkalaukkujanne.
Ola nosti katseensa tarkastellen isoisän kasvoja, sittenkuin hänen kultaisia säteitä heijastavat vinot tummat silmansä olivat tutkineet hänen vartaloaan kiireestä kantapäähän, niin ettei pieninkään yksityiskohta jäänyt häneltä huomaamatta, Tyttö ei näyttänyt olevan ollenkaan halukas sanomaan hyvää päivää, vaan vetäytyi syrjään tarttuen pikkuhameensa helmaan. Mutta tuosta rypytetystä hameesta, joka levisi hänen käsissään kuin avattu unikko, koko hänen pienestä notkeasta olemuksestaan ja ennen kaikkea puoleksi poiskääntyneistä, säteilevistä, mustien kiharoiden kehystämistä kasvoista huomasi, että pienokainen hartaasti halusi tuttavuutta.
Ja laskettuaan maahan matkalaukut kuin joutavan painon ainakin, isoisä otti tytön käsivarrelleen ja tunsi povellaan hänen ruumiinsa suloista lämpöä. Ja kun lapsen merivedestä suolaiset hiukset ja samettia pehmeämpi poski hipaisivat hänen huuliaan, hän värähti kuin rakkauden kosketuksesta.
Nainen oli sillävälin ruvennut kantamaan hänen matkalaukkujaan kulkien heidän edellään heiluttaen niitä, ikäänkuin ne olisivat olleet kukkaroita, niin roteva ja kookas hän oli: nuorekas Juno, päässä kellervä palmikkoseppele.