Opettaja kulki jäljessä kantaen uutta taakkaansa.
— Nimesi on siis Ola: kuulin sen äsken… Ola…
Tuo soma nimi suli hänen suussaan kuin hunajamakeinen.
Ola oli vastustelevinaan, ollen kuitenkin mielissään siitä, että häntä kannettiin. Mutta levottomia silmiään, joissa vaihtelivat päivänpaiste ja varjot, hän ei malttanut kääntää pois kantajastaan, vaan tutki tarkasti hänen ryppyisiä kasvojaan, jotka olivat niin lähellä ja silti niin oudot, nenän mustia pilkkuja ja mustia ja valkoisia hiuksia, jotka olivat niin likekkäin kuin yö ja päivä. Jopa tyttö vilkaisi hänen suuhunsakin koettaen ratkaista noiden kultahampaiden arvoituksen, jotka piilivät suun perällä aivan kuin äidin sormukset laatikossa. Mutta lapsi ei virkkanut sanaakaan, ja kantajansa moniin kysymyksiin hän lopulta vältellen vastasi:
— Isä tuo minulle tänään pyssyn.
— Pyssynkö? Mutta pyssyjä annetaan vain pojille. Arvaapas, minkä minä olen sinulle tuonut? Kauniin nuken.
— Nukkeja minulla jo on, tyttö sanoi välinpitämättömästi. Sitten hän sormellaan osoitti isoisän kravattineulaa, jota hän oli aikaisemmin perinpohjin tutkinut, ja hänen silmänsä kiilsivät omistamisenhalusta.
— Isälläkin on tuollainen, ja siinä on punainen helmi. Mutta hän ei tahdo antaa sitä minulle.
— Ymmärrän. Tahtoisit siis saada tämän. No, jos annan sen sinulle, niin mitä minä sitten saan?
Ola kallisti päänsä, kohotti sitä hetken kuluttua hitaasti ja suuteli häntä poskelle.