— Sinä veitikka! Näyt jo ymmärtävän yskän. Voithan saada tämän neulan, mutta annan sen sinulle vasta siellä kotona.
Silloin tyttö punaisena ilosta painautui vanhuksen povea vasten. Ja heistä tuli kädenkäänteessä ystävät.
Heidän saavuttuaan paikkaan, jossa tie teki mutkan ja josta huonompi pyörien uurtama peltotie alkoi, nainen neuvoi opettajaa laskemaan tytön maahan sylistään.
— Tuo ihmislapsi osaa aina hoitaa mukavuuttaan. Alas, Ola, isoisä on väsynyt! — Minäkin olen väsynyt, tyttönen vastasi, äänen todella kuulostaessa väsyneeltä. Eikä hän hennonnut herjetä hypistelemästä kravattineulan helmeä, joka valtasi koko hänen mielenkiintonsa.
— Vielä vähän aikaa,— isoisä sanoi ja painoi tyttöä kiinteämmin povelleen, kuin olisi pelännyt, että menettäisi hänet, ja järjesti niin, että häiritsevä roteva nainen joutui kävelemään edellä.
— Kuka tuo on? hän kysyi tytöltä, kun nainen jo oli ehtinyt niin paljon edelle, ettei voinut kuulla heidän puhettaan. Onko se palvelijattarenne?
— Se on Ornella, — Ola vastasi.
— Ornella on kaunis nimi. Asuuko hän teillä?
— Asuu kyllä. Hän on sukua ensimmäiselle isälleni, joka on kuollut; hän tekee meillä kaikki työt.
— Ymmärrän. Hän on köyhä sukulainen.