Sitten he puhuivat tärkeämmistä asioista. Pensasaidan yläpuolella harmaiden tamariskien lomitse pisti oikealla tiestä silmiin meren eloisa sini, ja Ola käänsi ihastuneen katseensa sinnepäin.
— Kuka tekee kaiken tuon veden? hän kysyi hiljaa valtavan salaperäisyyden kiehtomana.
— Myöhemmin on yllin kyllin aikaa vastata tähän kysymykseen, — opettaja huudahti lujalla äänellä. Ja äkkiä hän ajatteli, miten toimettomien päivien tyhjyys jälleen oli täyttyvä kuin meren takainen aava ranta.
— Käytkö jo koulua?
— En, olen vielä liian pieni.
— Hyvä; minäpä rupean pitämään sinulle koulua. Menemme meren rannalle, ja minä sanon sinulle, kuka on tehnyt kaiken tuon veden.
Mutta odottäva koulunkäynti ei näyttänyt huvittavan tyttöä. Hän huomasi rannalla näkinkenkiä. Ja hänestä tuntui paljoa hauskemmalta koota niitä kuin käydä koulua. Kukkiakin hän halusta poimi, ja nähdessään niitä kosolta huojumassa tienvieressä, hän pyysi isoisää laskemaan hänet maahan. Mutta ensin hän taas kosketti sormellaan kravattineulaa ja kuiskasi salaa vanhuksen korvaan:
— Älä sano kenellekään, että olet antanut sen minulle!
Opettaja ei ollut mielestään koskaan kuullut viehättävämpää salaisuutta, ja tuon pikku suun tuoksuva henkäys virkisti hänen korvaansa kuin raikas kylpy.
Kuinka monta salaisuutta seuraisikaan tätä ensimmäistä?