Sen yläpäässä näkyy aurinko punaisena lähetellen pitkiä harvoja säteitään, jommoiselta se näyttää noustessaan merestä. Alempana keltainen juova erottaa kankaan yläpuolen alaosasta, ja vaikka taulun värit kauttaaltaan ovat kirkkaita, saa sen vaikutuksen, että epämääräinen kaista, joka muistuttaa hiekkarantaa, erottaa tämän yksinkertaisilta viivoiltaan suurpiirteisen maiseman kahteen osaan. Ylhäällä säteilee auringon ääretön loisto, alhaalla, missä safrani vaihtuu savenväriksi, vallitsee maankamara, joka ottaa elämänsä tuolta valolta.
Kankaan heleään yläliepeeseen maalari lopuksi kuvaa kukon, Jolle hän antaa granaattiomenan värin. Ja tämäkin vertauskuva saa ajattelemaan toivoa ja rakkautta uhkuvaa uutta päivää.
Ja opettaja tuntee sydämessään taikauskoista iloa; onhan kaikella hänen mielestään nyttemmin vertauskuvallinen ja satumainen merkitys.
* * * * *
Hän ja hänen kaksi kävelytoveriansa jäivät siihen hetkeksi katselemaan. Birba, koirakin, jonka näytti olevan vaikea käsittää maalauksen merkitystä, juoksenteli sen ympärillä älyttömyydessään haukkuen kukkoa, ikäänkuin olisi pelännyt, että se ilmielävänä kopsahtaisi alas tuuliviirin huipusta, jopa se haukkua nalkutteli itse viiriäkin. Lopulta sen huomio kääntyi paikalle saapuvaan pieneen koiraan. Molemmat juoksivat toisiaan vastaan, pyörivät nuuskien toinen toisensa ympärillä, hyppivät vuoroteilen ylös ja alkoivat toisiaan puraisten kieriskellä pehmeässä ruohikossa pelmuten ja leikitellen kuin lapset, jotka jo kauan ovat tunteneet toisensa:
— Ihmiset päinvastoin, opettaja sanoi, yrittäen päästä puheisiin maalaajan kanssa, kohdatessaan toisensa ensi kertaa, pitävät toisiaan vihollisina.
Maalaaja kohotti välinpitämättömästi sinisiä silmiään häiriytyneenä muukalaisen tungettelevasta uteliaisuudesta ja työnsi syrjään tytön, joka tuli liian lähelle kangasta. Silloin tyttö koetti yhtyä koirien leikkiin, mutta isoisä vei hänet lempeästi pakottaen pois. Birba ei toistuneista kehoituksista huolimatta tahtonut jättää uutta ystäväänsä, ennenkuin tämä kyllästyi sen seuraan.
Merenranta oli aivan tyhjänä ihmisistä. Ola koetti vetää isoisää vasemmalle aallonmurtajaan päin, joka näytti maata ja merta yhdistävältä sillalta ja josta erosi mustia ihmiskuvioita, sinimeri taustana. Mutta isoisä tunsi vetovoimaa oikealle, suureen hiljaisuuteen ja aavaan yksinäisyyteen, sinne, missä hiekkarannan viivat hukkuvat siniautereisiin, jotka häipyvät etäisiin taivaanrannan vuoriin.
— Onko sinun kotisi tuolla kaukana? Ola kysyi ja opettaja säpsähti ja puristi tytön pientä lämmintä kättä, sillä lapsi oli hiipaissut hänen omaa ajatustaan.
— Ei se ole minun kotini — se on hyvin kaukana, ja ajattelin juuri sitä.