— Onko sinun kotiseudullasi merta?
— Ei ole. Siellä on vuoria, katsohan, jotka ovat kuin nuo sotamiesten hiekasta rakentamat vallit, mutta paljoa isompia ja korkeampia ja niillä kasvaa puita ja pensaita.
— Onko siellä ihmissusiakin? tyttö kysyi hiukan säikkyneenä kaikesta tuosta oudosta suuruudesta.
— Ei toki, lemmikkini! Ihmissusia ei ole ollenkaan olemassa.
Tyttö väittää vastaan, ei tahdo, että voimakkaat perinnäisuskomukset häneltä riistetään, ja pysähtyy äkisti.
— Ehei, ihmissusia on olemassa! Kuulin niiden ulvovan yölla, kun kaikki on hiljaista: huu, huu!
Ola puraisee hiukan isoisän kättä korostaakseen väitettään.
— Hyi, kuinka kamalaa! vanhus sanoo ollen säikähtyvinään ja hellittää tytön käden puhaltaen omaansa. Pois, pois, ihmissusi!
Tällakin kertaa tytön nauru tuntui hänestä säteilevämmältä kuin meri ja kukkivat niityt. Ja hän melkein pelkäsi tätä onnenhetkeä, vaikka käänsi päänsä sivulle salatakseen, että hänkin nauroi.
— Nyt taas leikimme, tyttö sanoi jälleen tarttuen hänen käteensä.