— Ola, lähdetään jo, isoisä sanoo, puristaen ja pudistaen tytön kättä.
Mutta tyttö ei suostu lähtemään, vaan pyytää häntä vielä odottamaan.
Onkimies nykäisee vavan ylös hämmästyttävän nopeasti, ja ennenkuin läsnäolijat vielä huomaavat, mistä on kysymys, kaunis, melkein sininen kala pyristelee rajusti korissa, johon siima on sen paiskannut.
Ja nyt onkija karkoittaa pojat, jotka huutavat ilosta, ikäänkuin kala olisi heidän, ja hymyilee puoleksi ivallisesti, puoleksi ystävällisesti.
— Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa!
Hän herkeää hymyilemästä, kun isoisä, kumarruttuaan kuuntelemaan Olan kuiskaamaa neuvoa, kysyy, onko kala myytävänä.
Se on kaupan, sillä onkimies toivoo saavansa toisia kotiin vietäväksi. Hierotaan siis kauppoja, kimmeltävän uhrin jatkaessa korin pohjalla epätoivoista tanssiaan, sen korallikehäisten silmien himmenemistään himmetessä kuin hukkuvalla.
Sitten sen hypyt vähitellen käyvät lyhyemmiksi; kiemurteleva ruumis suorenee, kellahtaa pohjaan kupeelleen, maaten siinä viimeisen värähdyksen jälkeen hengettömänä, vatsa vaaleana ja evät laskeutuen kökoon kuin pienet viuhkat.
— Se on kuollut, poikaset kuuluttavat. Onkimies kätkee sen sanomalehteen kuin käärinliinaan ja ojentaa ostajalle. Ja sitten isoisä ja tyttö poistuvat pitkin auringonpaisteista hyökysiltaa. Heitä seuraa koira, joka on ollut läsnä tapauksessa silminnäkijänä tuntematta siitä erikoista mielenkiintoa, se kun ei välitä kalasta, olipa se raakaa tai paistettua.
Aallonmurtajan paalusto päättyi kanavan laitaa kulkevaan tiehen, joka äkkiä laajeni puiden reunustamaksi aukioksi, mihin oli kasattu hirsiä. Se oli kalastajien telakka ja samalla myyntipaikka.
Ola veti isoisän mukaansa sinne ja karkasi äkkiä hänen luotaan juosten miesten ja naisten ryhmään, jotka seisoivat kalakorien ympärillä. Tytön isä seisoi keskellä, lakki työnnettynä takaraivolle ja kaulahuivi kirjavana kuin kesäperho, joka koreili hänen sinisellä paidallaan. Tyttö syleili nauraen hänen sääriään.