Ola, isoisä ja koira seurasivat heitä. Siellä täällä hyökysillan kivillä loikoi kuollut pieni kala, joka oli tipahtanut koreista. Opettaja varoi niitä tallaamasta tuntien sääliä, jota isot kalat eivät olleet hänessä herättäneet. Ja Ola, joka taas melkein arvasi hänen ajatuksensa, noukki niitä pienillä sormillaan ja heitti ne mereen, ja vesi aukeni ja sulkeutui taas kuin pieni nielaiseva suu.
— Rupeavatko ne jälleen elämään, isoisä? Tuskinpa vain? Kun kerran kuolee, ei enää rupea elämään.
Opettajan sydän vavahti taas, sillä synkkä muisto sukelsi esiin keskeltä tätä meren rannan loihtimaa suurta valoisaa onnea.
Vaistomaisesti hän seurasi Olaa, joka veti häntä perässsään kulkien varmana samannepäin kuin kalastajat. Hän tunsi heidät kaikki, ja kaikki he tunsivat hänet. Ola tiesi veneiden pienten koirien ja kissojen nimetkin ja tervehti niitä somasti hymyillen ja päätään nyökäyttäen.
Tietäen olevansa isoisälle hauska näky hän pakotti tämän pysähtymään ja katselemaan miestä, joka istui onkimassa. Mies, tavallinen porvari, istui sillan laidalla ja piteli kädessään vapaa, jonka siima upposi veteen. Hän istui liikkumatta pää kallellaan ja näytti siltä kuin olisi rukoillut: "Herra Jumala, lähetä minulle kaunis iso kala, niin että voin viedä sen kotiin, paistattaa sen ja syödä sen perheeni kanssa, amen!"
Lapsin seisoi vaieten katselemassa, ja kaikkien kasvoissa kuvastui kuin suuren tapauksen odotus.
Isöisäänkin tarttui noiden toisten uteliaisuus, melkeinpä jännitys, ja hän ajatteli, että moinen työ ehkä sopisi hänellekin.
Vesi värähteli siiman ympärillä, joka vaipui syvemmälle veteen. Mies nosti äkkiä vapaa, ja lasten suut aukenivat ikäänkuin nielläkseen jo valmiiksi paistetun oivallisen kalan. Mutta pettymyksen pilvi peitti katsojien ja samalla ilkkuva hymy onkijan kasvot, sillä siiman päässä kieppui vain koukkuun kiinnitetty surkea kuollut syöttikala, joka kiilsi kuin korvakelluke.
Mutta onkija ei masennu eikä välitä katsojien levottomuudesta. Samoin kuin hänen ei ole tapana kertoa kenellekään pyydystämisensä tuloksista, hän ei liioin ilmaise omaa pettymystään ja aina uusiutuvaa toivoaan.
Hän upottaa uudelleen hitaasti siimansa veden pehmeään syliin, taas hän kumartuu odottamaan.