— Kyllä hän on minulle kiltti, mutta välistä hän lyö minua. Mutta minäkin olen joskus häijy. Panen perunoita jä neuloja hänen vuoteeseensa.
— Miksi?
— Siksi, että — — tyttö sanoi virnistellen, mikä kai merkitsi, etta häntä huvitti joskus tehdä pahaa.
— Ei pidä tehdä kenellekäan pahaa, opettaja aloitti saarnanuotilla, mutta oman äänensä kaiku herätti hänen mielessään samaa ahdistusta kuin äsken hyökysillalla.
Sitten he vähitellen palasivat kotia.
Äkkia Ola hellitti vahuksen käden jä kiiveskeli hänen kiellostaan huolimatta tienviereisille multavalleille uhaten jäädä sinne, ellei isoisä tullut auttamaan häntä alas. Ja kun tyttö ei saanut tätä oikkuansa tyydytetyksi, hän syöksyi ja ryntäsi isoisää vastaan niin rajusti, kuin olisi tahtonut lävistää hänet.
— Sinä alat ottaa itsellesi liian suuria vapauksia, isoisä nuhteli. Sinä olet huonosti kasvatettu. Mutta kyllä vielä totisesti saan sinut pysymään aisoissasi!
Isoisä oli täynnä siveellistä paheksumista, ja tyttö taivutti päänsä alas ja kulki nolostuneena matkan päässä edellä. Pienokaisen paljaat suorat sääret, jotka olivat sileät kuin vaaleanpunainen marmori, liikuttivat opettajan mieltä. Tuossa siis ne pylväät, joihin nyttemmin nojasi koko hänen maailmansa. Äskeisen varjon karkoitti kirkas valo ja opettajan mieleen muistui hengellinen laulu, jonka hän oli kuullut kaukaisina lapsuuden aikoina ja josta muisti vain kaksi ensimmäistä säettä:
Meripoika lainehilla
Avuks' sua huutaa. Herra…
Siinä kaikki. Mutta samoin kuin raunioista aavistaa ajan hävittämän suuren kaupungin entisen olemassaolon, samoin toivon ja rakkauden sinfonia kajahti tuon vanhan laulun katkelmasta.