— Hän on kuollut. Tietysti hän on kuollut! tyttö huudahti lujasti, ikäänkin olisi tahtonut sanoa: Jös äiti olisi ollut elossa, ei tätä olisi tapahtunut.
— Onko siitä pitkä aika?
— Äidin kuolemastako? sanoi tyttö, joka noudatti täsmällisyyttä puheessaan.
Ei, vaan siitä tapauksesta?
Ola nosti pientä kättään ja pani suunsa suppuun.
— No niin! Sitä en tiedä. Siitä on ehkä sata vuotta; ehkä kaksi vuotta, hän lisäsi umpimähkään. Aikaan nähden hän ei noudattanut täsmällisyyttä.
— Olet oikeassa. Sellaisissa tapauksissa ei aika merkitse mitään. Tule, tule! vanhus sanoi vetäen tyttöä pois portilta. Ja he menivät istumaan tienviereen ruohoon ja kukkien keskelle, näköalanaan meri. Ola olisi tahtonut hieman leikitellä, juosta tavoittelemaan keltaisia perhosia, jotka halukkaasti lähentelivät häntä ikäänkuin houkutellakseen häntä seuraansa. Mutta hän pelkäsi vanhaa eukkoa ja kääntyi alinomaa katsomaan, tuliko vanhus jäljestä. Ja tämäntästä tyttö palasi isänmurhaan; siinä oli aivan kuin jonkinlaista sairaalloisuutta. Lopulta isoisä vaihtoi puheenaihetta.
— Sanohan Ola, onko Ornella jo kauan ollut teidän talossanne?
— Siitä päivästä alkaen
— Onko hän sinulle kiltti?