Mutta siitä huolimatta hän vielä kääntyi pitkälle kävelylle. Hän vei isoisän takaisin asemalle johtavaan lehtikujaan, ja kun he olivat saapuneet kotihuvilaan johtavan tien päähän, Ola ei poikennut sille, vaan veti isoisänsä päinvastaiseen suuntaan.
Kauempana polku laajeni leveäksi tieksi pujoitellen hiekkasärkkien ja puutarhain välitse, jotka kuuluivat pensasaitojen ja tamariskien kätkemiin pikkuhuviloihin. Rannan puolella kohosi vielä jokunen ruohon peittämä pieni kunnas, ja siellä näki sodan aikana kaivettuja juoksuhautoja. Muutamat multavallit olivat niin korkeita, että ne kaihtivat näköalan merelle. Sitten tie kiipesi ylämäkeä, kaikki asutuksen jäljet katosivat, ja tuuheiden leppien jono peitti oikeanpuoleisen taivaanrannan.
Ola jätti pienen paketin isoisän huostaan ja puristi lujasti hänen kättänsä, ja tämäntästä hän kääntyi katsomaan taakseen pelon vallassa, joka jo oli helpottanut mutta vielä hiukan häntä vaivasi. Lopulta he saapuivat rautaportille, jossa oli metallilankaverkko ja joka sulki puiden ympäröimälle vanhalle harmaalle kaksikerroksiselle talolle johtavan tien. Talo näytti asumattomalta.
— Tässä asuu tuo vanha mummo, Ola sanoi, heiluttaen isoisän kättä, johon tämän paikan salaperäisyys ei näyttänyt tekevän erikoista vaikutustä.
Eikä tuossä huvilassä ollut mitään huomiota herättävää: se oli muiden maalaistalojen kaltainen, joita näkee syrjässä valtateistä, viljelysmailla lähellä rannikkoa. Sen vieressä oli viinitarha, jota väentupa vartioi. Hiukan kauempana taustassa oli punajuurikaspelto.
Enimmin kiinnitti Olan ja lopulta isoisänkin huomiota talon oikealla puolella leviävä aukio, jota ympäröivät sankan vihreän veden tavoin korkeiden puiden vavahtelevat varjot. Näistä varjoista pilkoitti muutamia yksinäisiä valkoisia marmoripenkkejä ja kaksi isoa pyöreätä märmoripöytää. Viileän alastomina, varisseiden lehtien kirjailemina ne herättivät opettajassa yksinäisyyden ja alakuloisuuden tunteen, joka varmaankin asusti tuossakin autiossa talossa. Ja Ola selitti hiukan epäröiden salaisuuden:
— Se on kirottu talo, tiedätkös! Pojat tappoivat isän ja pakenivat, mutta toinen heistä joutui kiinni ja vankilaan, ja nyt talo on sotaväen oma. Mutta soltut eivät asu siinä; siinä asuu toiselta seudulta tullut mies, ja tuo vanha mummo, joka varastaa lapsia.
— Entä äiti?
— Mikä äiti? Mummon äitikö?
— Ei, vaan häijyjen poikien äiti.