— On, se on isoisäni, tyttö vastasi ravistaen opettajan kättä ja ylpeillen hänestä, eikä hienotunteisuudessaan ottanut omenaa eikä herneenpalkoa, jota joku naisista hänelle tarjosi.
Mutta yhdelle heistä hän vastasi töykeästi ja väistyi syrjään. Tämä ei kaupannut vihanneksia, vaan oli tavallinen vanha kansannainen. Hän nojasi paksuun sauvaan; hänellä oli isot leveät jalat, jotka näyttivät halvautuneilta, ja musta huivi pienten kasvojensa ympärillä, jotka muodoltaan ja väriltään muistuttivat kurtistunutta päärynää.
— Jumala teitä siunatkoon! hän sanoi huolimatta Olan ynseydestä. Opettaja, joka luuli häntä kerjäläiseksi, tahtoi antaa hänelle kolikon, jota vanhus, näyttämättä kuitenkaan loukkautuneelta, ei ottanut. Hän pudisti vapiseväa päätaän, kuin olisi tahtonut sanoa: Rahat ovat hyviä olemassa, mutta sopuisaan yhteisoloon tarvitaan muuta.
Ja muitta mutkitta hän poistui hitaasti ja ääneti kuin kilpikonna.
— Kuka hän on? opettaja kysyi.
— Se on Leppä-huvilan eukko; hän varastelee lapsia.
— Sitä en usko. Missä tuo huvila on?
— Näytän sen sinulle. Äiti on kieltänyt minua menemästä sinne asti.
Mutta sinun kanssasi kai voin mennä?
Ja tyttö veti vanhusta rajusti mukaansa kovin innostuneena odottavaan kiellettyyn huviin. He kulkivat nyt vanhan kirkon ohi, joka taytti kokonaan yhden torin sivuista, ja opettajan päähän pälkähti mennä sisälle tuohon kirkkoon, missä Ola oli kastettu ja mihin hän ehkä kerran oli astuva morsiamena. Omasta puolestaan opettaja ei noudattanut mitään kirkon ulkonaisia menoja, hänellä kun oli sydämessään oma uskontonsa, varmuus, että Jumala on meissä ja että me olemme jumalassa, ja että kuulemme hänen läsnäolonsa omassa äänessämme. Mutta hänen vakaumuksensa oli, että kristinusko on yksinkertaisten sielujen ainoa lähtökohta, josta he voivat päästä täydelliseen Jumalantietoisuuteen.
Opettaja nousi siis kirkonportaiden ensimmäiselle astimelle mennäkseen sisälle, mutta Ola veti hänet takaisin ja oli vähällä sanoa: — Mitä teet siellä, oletko hassu? Mutta tyttö oli jo oppinut erottamaan hänen kasvojensa varjo- ja valoilmeet ja sanoi mielistelevän viekkaasti: Menemme sinne huomenna; huomenna on sunnuntai. Nyt äiti odottaa meitä.