Opettajan äiti kasvatti poikaa, kuin tämä olisi ollut hänen oikea pojanpoikansa. Äiti yksin aavisti todellisen asianlaidan ja tunsi kiitollisuutta sukulaisvainajaa kohtaan, joka oli pelastanut perheen joutumasta julkiseen häpeään. Poika kasvoi isoksi, varttui kauniiksi ja vahvaksi. Tietäen, ettei ollut opettajan poika, hän sanoi tätä sedäksi eikä totellut häntä rahtuakaan.
Päästyään kansakoulusta hän selitti, ettei tahtonut jatkaa opintojaan. Ja opettaja, joka oli toivonut voivansa siirtää tietonsa poikaan ja saavansa hänestä seuraajan, alkoi kärsiä oikean isän tavoin ajatellessaan pojan epävarmaa tulevaisuutta.
Mutta olihan hän alistunut tähän isänasemaan syntinsä sovituksena ja suhtautui rohkeasti siihen soimaukseen, joka hänellä oli edessään pojan kasvojen muodossa.
Koko hänen elämänsä oli sovitusta, puhdasta ja suoraa. Hän tunsi pahan houkutukset, lihan pyyteet ja sielun kapinoimisen, jotka ovat yhteisiä kaikille miehille, ja hän kuvitteli ratsastavansa raisun hevosen selässä sitä päivä päivältä yhä enemmän hilliten ja kesyttäen.
Välistä hän keskusteli Jumalan kanssa, ja aina hän suoriutui siitä voitokkaasti. Mutta yhdessä kohden Jumala ei ollut myöntyväinen eikä opettajakaan vaativainen, nimittäin kun oli kysymys siitä, ettei poika palkinnut häntä edes antamalla rakastaa itseään, ja tämä häntä suretti.
Vanha äiti, joka oli surrut katkerasti pojan karkaamista ja joka alinomaa oli odottanut hänen paluutaan, säilytti pojan lapsuusajoilta leluja, pieniä vaatekappaleita, pyhäinkuvia, pojan ensi hampaat ja kiharat, jotka kaikki oli sidottu yhteen silkkilangoilla. Ja nähdessään ne siinä ensi kerran opettaja herahti itkuun nojatessaan kaapinoveen, ikäänkuin se olisi ollut äärettömän surun maailmaan johtava selkoselälleen avattu portti. Syrjäisestä sopestaan hän kuitenkin toivotti pojalle kaikkea onnea ja siunasi itseään siitä, että oli kasvattanut häntä rakkaudettomasti, ainoastaan velvollisuudentunteen pakottamana, siis etupäässä itsekkyydestä.
Kun keskustelut Jumalan kanssa sitten taas alkoivat, hän eräänä päivänä rohkaisi mielensä ja sanoi itselleen, että tuo kaikki oli pelkkää taikauskoa. Ihminen rakastaa, silloin kun rakkaus syntyy itsestään ja kohdistuu rakkautta ansaitsevaan henkilöön, ja rakkaus on jo itsessään niin suuri ja jumalainen mysterio, että jo pelkkä sen selittämisyritys on sen pyhyyden loukkaamista.
Opettaja lähti kulkemaan sitä hiekkasärkkien ja pikkuhuviloiden välistä tietä, jolla oli tulonsa jälkeisenä päivänä kävellyt Olan kanssa ja jonka molemmin puolin kasvoi tamariskeja, joihin joka taholta osuivat ja joista taas ponnahtelivat pois yhä kiihtyvät tuulen puuskat vallattomana leikinpyörteenä. Kauempana lepätkin värähtelivät heijastaen rannikon aaltojen liikkeitä ja kimmellystä.
Tie alkoi häipyä tuntemattomiin. Minnehän se lopulta johti? Hänen ei ollut koskaan onnistunut kulkea sen päähän asti, ja hänestä tuntui yhä, kuin hän olisi kulkenut pitkin koko Adrian meren rannikkoa. Tämän kuvittelun ja hiekkavallien tarjoaman tuulensuojan vuoksi tämä tie miellytti häntä enemmän kuin muut. Siellä aurinko paistoi lempeän suloisesti, ja ruohoisella maakamaralla, johon Romagnan ajomiesten rattaat olivat painaneet tuskin näkyvät uurteet, missä hevosten lantakin oli vihertävää, hienoa ja kiiltävää, astui kuin samettimaton peittämää käytävää.
Tällä tiellä kävellessään vanhus tunsi surujensa haihtuvan, tarttuvan kiinni tamariskien oikullisiin oksiin, jotka leikittelivät niillä ja sitten kiskoivat ne tuulen tuiverrettavaksi. Ja krookuksen kukat, jotka siellä täällä pistivät esiin terälehtiään, kussakin valopilkku kuin kyynel omasta silmästä, ja jokunen yksinäinen perhonen, joka innokkaasti lepatteli häntä vastaan ja sitten äkkiä pakeni huomattuaan, ettei hänestä löytänyt, mitä oli hakenut, sanalla sanoen kaikki tällä tiellä herätti hänessä uuden nuoruuden tuntua.