Sitten hän nousi. Hän tunsi sisimmässään Jumalan tahdon. Ja suruntaakat vierivät hänen hartioilleen, mutta eivät musertaneet häntä. Niinkuin puiduista tähkäpäistä oli jyvät erotettava akanoista, tullakseen puhtaiksi ja terveellisiksi.
— Tässä olen, hän ajatteli, valmiina kaikkeen, jopa riistämään sydämestäni viimeisen maallisen iloni, rakkauden tuohon tyttölapseen, jos hän vain pelastuu.
Hän oli noita miehiä, jotka kerran tehtyään omantunnon säätämän päätöksen eivät salli edes kuoleman estää sitä toteuttamasta. Mutta samoinkuin hänen oli tapana tien mutkassa kääntyä katsomaan taakseen mitatakseen katseillaan taivaltamaansa matkaa ja voimia, jotka olivat jäljellä vaelluksen jatkamiseen, hän rupesi, ennenkuin poistui tästä paikasta, muistelemaan menneisyyttään ja miten oli tullut silloiseen ajankohtaan.
Kaikkein ensiksi hän muisti pikkupoikana eläneensä öljypuiden ympäröimässä tuvassa vuorten yksitotisessa varjossa. Isä oli koulunopettaja ja aikoinaan intohimoinen metsänkävijä. Hän ei itse koskaan syönyt ampumaansa riistaa, mutta tappoi eläimiä ja lintuja synnynnäisen julman vaiston pakosta. Äiti leipoi leivän ja raatoi pellolla kuin maamies, hoiteli viinitarhaa ja oliiveja ja oli taitava viinin ja öljyn valmistaja. Hänelläkin oli joutohetkinään intohimoinen askare, hän valmisti kirjaustöitä, jotka väreiltään, vivahduksiltaan, varjostuksiltaan ja kuvioiden selväpiirteisyydeltä olivat ihmeen aistikkaita. Yhtä näistä kirjausteoksista, johon äiti oli uhrannut vuosikausien työn, hän vielä säilytti matkalaukussaan eikä rohjennut ottaa sitä esille taikauskoisesti peläten, että se häneltä varastettaisiin ja että tämä tuottaisi onnettomuutta.
Äidin samoin kuin isänkin luonteessa oli tylyyden ja sydämellisyyden sekoitusta. Hän muisti, ettei äiti koskaan suudellut häntä, mutta vei hänet joka ilta pieneen vuoteeseen ja rukoili hänen puolestaan ääneensä. Ja hän oli tuntenut rukouksen sanojen varisevan päänsä ylle kuin tähtien ja kukkien, mutta hänestä suudelmat olisivat olleet paremmat.
Vartuttuaan nuoreksi mieheksi ja jouduttuaan naisen hellyyden ja hyväilyjen esineeksi hän vaipui tämän syliin kuin ajattelematon lapsi. Tuo nainen oli vanhahko sukulainen. Ja huomatessaan, että oli tulemassa äidiksi — vaikk'ei tämä ollutkaan hänen ensi harha-askeleensa — hän hirttäytyi epätoivöissaan, kun ei heitä voinut yhdistää mikään muu side.
Hän vapisee vielä, tätä muistellessaan, mutta ei karkoita sitä muistoa, vaan sulkee silmänsä tehdäkseen paremmin havainnolliseksi sen sisäisen silmänsä edessä. Hän näkee tuon naisen riippuvan orresta kuin ison nuken. Hän on peittänyt kasvonsa ja on pukeutunut punaiseen kultaviiruiseen hameeseen — noihin väreihin, joista opettaja niin piti; hän on ottanut ylleen näin upean puvun viettääkseen häitä kuoleman kanssa. Ja hänen allaan permannolla on tuoli, joka näyttää kaatuneen kumoon kauhusta.
Kolmivuotias poikanen — hänen ensi hairahduksensa tulos — nukkuu rauhallisesti. Nainen on käärinyt huolellisesti peitteen hänen ympärilleen ja verhonnut hänen kasvonsa nenäliinalla, jotta hän ei näkisi unessakaan. Ja pielukselle, jossa vielä on kuoppa tuon poloisen naisen kiusautuneen pään jälkenä, hän on laskenut oliivioksan.
— Rauha hänelle, opettaja sanoo avaten jälleen silmänsä, jotka olivat laajentuneet tuskasta ja tunnonvaivoista.
Hän oli ottanut kasvatikseen tuon naisen pojan, ja vuodet olivat vierineet. Ei kukaan tuntenut opettajan syntiä, jopa häntä pidettiin ankarasti siveellisenä, hyväätekevänä miehenä, puoleksi pappina, joksi häntä sanoivat oppilaansa, jotka kunnioittivat häntä, mutta eivät rakastaneet.