— Lopeta jo, Ornella, Antonio kuului sanovan. Ja hänen äänensä oli rauhallinen, jopa iloinenkin, vielä lämmennyt kuohuvasta viinistä. Mutta niinkuin aina, siinä nytkin oli teeskentelevä pohjasävel.
Tämä ärsytti vielä enemmän Ornellaa, jonka ääni kaikui rajumpana, käheänä ja yllyttävänä niin kuin sinä päivänä, jona opettaja oli kuullut hänen käyttävän rumia sanoja toveriensa kanssa.
— Pahempi elukka ei sinusta enää voi tulla, kuin mikä jo olet, sinä inhoittava petturi! Mutta tällä kertaa et niin helpolla pääse pälkähästä! Tiedät, että olen taas raskaana; tällä kertaa en tahdo tehdä, mitä eläimetkään eivät tee, enkä antautua vaaraan joutua linnaan.
— Lopeta jo, se on parasta sinulle. Sinun pitää tehdä, niinkuin minä käsken, äläkä enää kiusaa minua. Tiedät, etta olen kunnon mies.
Ornella päästi pilkkanaurun. Mutta Antonio oli varuillaan tottuneena kaikkeen ja sulki arvatenkin hänen suunsa suudelmalla, sillä Ornella vaikeni äkkiä, ja kaamea rikoksen ja alennustilan painostava hiljaisuus tukahdutti heidän kiistansa.
Silloin opettaja solui portaita alas kuin kuolettavasti haavoittunut varas. Kaiken elämänsä parhaan veren hän jätti sinne.
Hän meni portille, mutta kääntyi takaisin. Yksistaän sen talon väri, jossa Ola nukkui ja jonka yläkerrassa nuo kaksi synnintekijää olivat, koski hänen silmiinsä. Hän poistui taas talon lähettyviltä ja kulki yhä kauemmaksi hiekkavallien reunustamille juoksuhaudoille asti ja vaipuen uupuneena maahan kuin sodan aikana sotilas, joka oli ollut vihollisen maalitauluna.
Hän ei ollut koskaan aikaisemmin ollut tunnepuuskiensa vaikutuksille alttiina, eikä hän tahtonut vanhoilla päivilläänkään joutua niiden ohjattavaksi. Hän alkoi siis pohtia asemaa. Se murhenäytelmä, jonka keskeiseksi henkilöksi hän katsoi itsensä, paljastui hänen katseilleen täydessä raa'assa alastomuudessaan, eikä hän enää voinut epäillä, etteikö Marga tietänyt miehensä uskottomuudesta, vaikkei kotirauhan vuoksi ollut sitä tietavinään. Ei ehkä ole ainoatakaan miestä, joka ei tekisi aviorikosta, ja lukemattomissa perheissä teko tapahtuu itse talossa ja vivahtaa joskus sukurutsaukseen, kuten tässä tapauksessa. Miksi hän siis antoi niin järkyttävän värityksen tälle suhteelle, jota oli aavistanut jo tulopäivästään alkaen?
Nyt hänellä oli siitä varmuus, ja kaikki ne varjot, jotka olivat sekaantuneet siihen iloon, jonka rakkaus Olaan oli uuden elämän muodossa lahjoittanut hänelle, sakenivat nyt verhoksi, joka moninkertaisiksi kääriytyneenä ei enää päästä valoa läpi. Se hietakuoppa, jossa hän nyt loikoi, oli sama, jossa hän eräänä päivänä oli istunut Olan kanssa, joka leikitteli näkinkengillä ja perhosilla. Silloin se tunne, että hänen oli aloitettava elämä uudelleen, oli tuntunut hänestä melkein sietämättömältä. Ja hänen mieleensä muistui hänen rukouksensa.
— Herra, vieritä sinä päälleni kaikki suruntaakat,. kunhan paha ei kosketa tuota nuorta elämää, joka liikkuu vieressäni!