Meren henkäyksen vahvistamana maa tuntui kohoavan, uhkuvan ruoho- ja kukkaverhonsa peittämänä. Joka lehti, joka kukka värähteli melkein kuin mielettömänä riemusta. Olan puutarhassa hehkuvista ruusuista varisivat terälehdet tai ne itse putosivat kokonaan maahan, ja etelätuuli siroitti noita terälehtiä opettajan huoneeseenkin kuin elävästä olennosta irti temmattuja iholaikkoja.
Sulkeutuneena tähän huoneeseensa, hetken ja vuodenajan ihanuudesta huolimatta kahta alakuloisempana, opettaja tunsi olevansa kuin munkki kammiossaan. Tulee hetki, jona munkkikin paastoamisen, kieltäymysten, pidättyvaisyyden ja haltioitumisen jälkeen tuntee lihansa heräävän ja kapinoivan ja sielunsa vaipuvan mitä syvimpään epätoivoon, joka pyrkii todistamaan kärsimyksenkin tarpeettomuutta.
— Lähdenpä ulos häipymään hiedanjyväsien joukkoon, joita tuuli puhaltaa ilmaan.
Näin hän ajatteli ja kuvitteli ottavansa sieluansa kädestä kuin lasta, joka itkee syyttä, ja taluttavansa sen ulos.
Hän poistui hiljaa. Keittiö oli vielä siivoamatta. Ornella luultavasti lörpötteli renkituvan väen kanssa käyttäen hyväkseen toisten lepohetkeä. Tuo Ornellan poissaolo harmitti häntä, ja vielä enemmän hän suuttui huomatessaan pieneen pylväskäytävään johtavan oven olevan raollaan. Ja hän muisti varmasti sulkeneensa ja lukinneensa sen laskeutuessaan Antonion ja Olan kanssa yläkerrasta. Vaistomainen tunne, joka ei ollut uteliaisuutta eikä epäluuloa, vaan pikemmin levottomuutta, sai hänet varovasti hiipimään portaita yläkertaan. Ja mieli ahdistuksen vallassä hän muisti päivän, jona Olan kanssa oli noussut noita portaita, tytön hiipimisen pitkin seinävieriä ja sen salaperäisen tunnelman, joka oli vallannut heidät, ikäänkuin he olisivat aikoneet tutkia outoa pyhäkköä.
— Tämä talo on oleva sinun, Ola. Koko meren loistava komeus on oleva sinun, kun olet kasvanut isoksi ja tullut tuntemaan rakkauden!
Kaikki tuo sukelsi esille hänen kiihtyneestä sydämestään hänen noustessaan porras portaalta ylemmäksi, ja hänestä tuntui kuin joskus levottomissa unissa, kuin olisi kiivennyt huojuvia tikapuitä. Hän pysähtyi portaiden askelmalle. Yläkerrankin ovi oli raollaan ja tuntui hänestä suulta, joka puoleksi aukeaa puhumaan.
Sisältä kuuluikin ääni. Ja nyt hän tajusi, mikä levotomuus ja alitajunnassa piilevä pelko oli häntä ahdistanut ja ajanut siihen.
Sisältä kuuluva ääni oli Ornellan.
— Näin on asia! Tuo Bulvin. Kaikki sen jo tietävät, että tuo lutka panee parastaan ja liehakoi päästäkseen sinun suosioosi!