— Tiedäthän, ettei hän siitä huoli.
Nuoren naisen silmät kiiluivat ilkeästi.
— Ornella, vie se hänelle joka tapauksessa.
Palvelijatar totteli ja meni sairaan huoneeseen, mutta palasi oitis lasi koskemattomana, jossa vaahto vielä helmeili.
— Juo sinä se sitten!
Ornella ei koskaan maistanut, ei ainakaan toisten läsnäollessa, mutta nyt hän tyhjensi viinilasin kolmena kulauksena. Ja viini näytti muuttuvan tuleksi hänen ihonsa alla, joka muuttui hehkuvan punaiseksi.
Kaikki tämäkin oli opettajasta vastenmielistä.
— Koulumestari Giuseppe on nyrpeä, Antonio ajatteli käytyään tervehtimässä Margaa ja saatettuaan Olan vuoteeseen, johon tyttö heti nukahti. Sitten Antonio vetäytyi huoneeseensa hiukan levähtämään, ennenkuin palasi työhönsä.
— Miksi hän aina onkin noin tyytymätön? Kaikesta hän löytää arvostelemisen aihetta, eikä muista, että hänkin on ollut nuori ja että on vahvistanut tuon vanhan puhetavan totuutta: Nuoruus ja hulluus. Itse hän hyvin tietää, mitä on tehnyt. Ja nyt hän vaatii toisilta sellaista, mihin itse ei ole kyennyt.
Mutta huolimatta sävyisistä ajatuksistaan opettaja ei ollut tyyni. Häntä ei haluttanut nukkua eikä lukea. Ehkä hänkin tunsi kevään vaikutusta, tuon meren läheisen kevään, joka purkautui esille rajun voimakkaana kuin myrsky.