Antonio kavahti ylös tuolilta kuin nuori vesa, joka rajusti on taivutettu, mutta joka sitten ponnahtaa suoraksi.
— Ei! Ei! Hän ei turmellu. Mina olen tällainen sentähden, että olen tällaiseksi syntynyt… Ihminen syntyy… syntyy… Äitini oli samanlainen kuin Ornella.
Silloin tuntuivat rautakahleet salakavalasti puristuvan molempien miesten ympärille, niin että he syöksyivät samaan häpeän ja kauhun kuiluun.
Opettaja sanoi kumealla äänellä:
— Myönnät siis menetteleväsi pahoin?
— Sen myönnän. Mutta minä en ole ainoa. Monet ovat minua vielä kehnompia.
— Kaikissa meissä on hyvää ja pahaa, mutta jälkimmäinen on voitettava, Antonio! Kelvollinen teräs karaistaan, ja sen muuttaa miekaksi mies, joka tahtoo voittaa vihollisen.
Antonio jäi siihen seisomaan, kuin käskyjä odottava palvelija ja piteli, kovakätisesti huopahattuaan, melkein kuin olisi se ollut elävä elukka. Lopuksi hän sanoi:
— Sanokaa siis minulle, mitä minun tulee tehdä.
— Sinun tulee heti lähettää pois talosta tuo nuori nainen ja sitten huolehtia hänestä ja hänen lapsestaan.