— Osasin niitä useita, hän vastaa ärtyisästi, nyt olen vanha enkä enää muista niitä.
— Etkö edes tuota laulua meripojasta lainehilla?
— En edes sitä, hän sanoo yhä Vain äreästi. Mutta äkkiä hän kuulee urkujen ääniä, jotka tulevat kaukaa — mistä? Hyvin kaukaa, tasangolta, mereltä päin. Virsi seuraa niitä. Vaikutelma on niin voimakas, että hän pysähtyy kuuntelemaan.
— Etkö kuule mitään? hän kysyy tytöltä. Etkö kuule kaukaa soittoa?
— Kyllä kuulen, tyttö vastaa herkkänä vaikutelmille.
Ja siinä he molemmat seisovat yksinäisellä polulla, keskellä ruohistoa ja auringon ja varjojen leikkiä kuin unen ja mielettömyyden taikakehän ympäröiminä.
* * * * *
Päivät kuluivat, ja Ornella oli yhä vain talossa, entistään vaiteliaampana ja kärsivällisempänä kuunnellessaan Margan ärtyisiä ja epäoikeutettuja syytöksiä.
Antoniokin kävi alakuloiseksi, eikä vanhojen pullojen tuoksuva viini kyennyt saamaan häntä iloisemmaksi. Hän oli enimmäkseen poissa kotoa ja palasi synkän näköisenä, kuin liikeasiansa olisivat häneltä sujuneet huonosti, ja tuskin hän oli syönyt ja juonut, kun jo taas poistui kotoa.
Eräänä päivänä hän toi mukanaan kuuluisan lääkärin, jolla oli tuuhea parta ja salaperäiset kasvot, niin että häntä saattoi luulla poppamieheksi. Se oli kuumepäivä, ja Marga suostui lääkärin käyntiin, mutta ei antanut selviä vastauksia tuon oppineen miehen kysymyksiin; ja kun tämä selitti, että hänen täytyi päästä toiseen ilmanalaan ja ympäristöön, lähteä ylemmäksi, kernaimmin vuoristoon, hän käänsi kasvot pielukselle, ja sulki väsyneet ja vihaa uhkuvat silmänsä.