Miesten poistuttua sairaan luota ja ollessa ruokahuoneessa kuuluisa lääkäri sanoi, että näennäisesti outo tauti tosiasiassa oli hyvin yksinkertainen. Se oli vanhaa malaria-kuumetta, jota pahensi sairaalloinen hysteerinen kuvittelu.
— Tekeekö hän työtä terveenä ollessaan?
— Tekee liiaksikin. Hän ei malta levätä hetkeäkään.
— Se ei ole hyvä. Onko hänellä huolia?
— Ei, tietääkseni, Antonio vastasi, mutta hänen silmänsä kaihtivat opettajan katseita.
Lääkäri ei kirjoittanut mitään lääkkeitä, mutta silti Antonio välinpitämättömästi korvasi hänen vaivansa kuoreen suljetulla runsaalla rahasummalla. Lääkäri vain moneen kertaan korosti, että Margan oli välttämättömästi lähdettävä pois kotoa ja vuoristoon, niin ylös kuin suinkin.
Opettaja ajatteli synnyinseutuaan ja entistä taloaan, jonka ehkä vielä voisi saada takaisin, mutta kun Antonio mainitsi jo tietävänsä, minne lähettäisi Margan ja pikku tyttönsä, nimittäin kaukaisten sukulaisten luo, opettaja painoi päänsä alas ja poistui ulos.
Toistamiseen hän suuntasi askeleensa leppien keskellä olevaan taloon. Vieraan lääkärin käynti herätti hänen epäluuloaan ja tuntui melkein juonelta, jonka Antonio oli keksinyt saadakseen Margan ja tytön pois talosta. Miksi? Mitä sekavimmat ja tolkuttomimmat ajatukset temmelsivät hänen aivoissaan. Mutta kun paha on syössyt ihmisen hänen tasapainostaan, kaikki tuntuu mahdolliselta. Hän tuskin tunsi mielessään rohkeutta katsoa uudestaan silmästä silmään sitä miestä, josta kerran oli toivonut saavansa itselleen pojan. Hän tunsi, että salainen voima loi hänen eteensä tämän ristiriitaisen näytelmän, joka tosin ei suoranaisesti koskenut häntä, mutta joka silti tavallaan johtui hänestä, ja että ainoastaan toinen voima, hänen oma sisäinen voimansa, saattoi johtaa sen onnelliseen ratkaisuun. Sanalla sanoen, hänen vakaumuksensa oli, että kaikki oli rangaistusta hänen vielä sovittamattomasta synnistään, ja että ainoastaan hänen kärsimyksensä ja nöyryytyksensä voisivat kääntää asiat oikealle tolalle.
Ja samoin kuin yöperho liitelee valoa kohti, hän toistamiseen tunsi vetovoimaa kirouksenalaisen talon rautaporttia kohtaan. Tuo talo vaikutti hänen mielikuvitukseensa yhtä houkuttelevasti kuin vilkkaasti kuvitteleviin lapsiin, mutta hän etsi myös taustaa omalle salaiselle surulleen — synkkää, läpikuultamatonta taustaa, josta hanen uhrautumisensa ääriviivat paremmin eroaisivat. Siten katumuksentekijä hakee luolaa, jossa voi sovittaa syntinsä.
Ja kevät levitti tuohon yksinäiseen puutarhaankin ilonsa harson. Verevää vihreyttä uhkuvat puut kaikuivat linnunlaulustä, ja penkit ja pöydät, jotka viime sade oli huuhtonut puhtaiksi, loistivat kuin uusina.