Ja kuin vuorostaan salaisen voiman vetämänä näyttäytyy vanha nainen lehtikujan päässä. Hän kulki kumarassa tuijottaen maahan, mutta huomatessaan opettajan hän koetti ojentautua suoraksi, ja kompastellen hän riensi portille ja avasi sen muitta mutkitta.
Opettaja muisti luvanneensa palata, ja suljettuaan portin muori lähti näyttämään hänelle vartian asuntoa.
Se oli pitkä huone, joka oli rakennettu huvilan jatkoksi, ja jota aikoinaan oli kaiketi käytetty vajana tai jonakin sen tapaisena. Toinen puoli huonetta ulottui ylöspäin kattoon asti, jonka punaiset tiilet loistivat orsien lomitse; huoneen toinen puoli oli matalampi, siinä oli parvekkeentapainen välikatto, jolle pääsi tikapuita myöten.
— Tuolla ylhäällä poikani nukkuu öisin, Vanhus selitti. Siellä säilytämme lakanoita, jotka uskottiin huostaamme huonekalujen mukana.
— Mokomatkin huonekalut! opettaja ajatteli katsellessaan ympärilleen.
Sopessa sisäkaton alla oli vanhan naisen kurja vuode, peitteenä säkintapainen. Itäviä perunoita ja kuivia maissinlehtiä oli hajallaan likaisilla huonekaluilla, jotka muka kuuluivat kristillisten ihmisten asuntoon. Paljaat savuttuneet seinät olisivat johtaneet mieleen varakkaan talonpojan alkuperäisen keittiön, jolleivät lika, epäjärjestys ja ummehtunut tallinhaju olisi tehneet koko huonetta perin kolkoksi. Ainoana valokohtana tässä kurjuudessa oli iso kamiina ja hella, joilla oli yhteinen savuhormi, ja valkea, joka tarjosi mahdollisuuden toivon asua tässä hökkelissä.
Hellalla oli musta pata, joka kiehua porisi tanssittaen kanttaan, jonka alta levisi ympärille sipulin sekaisten papujen haju — vaatimaton haju, joka silti palautti opettajan mieleen Margan keittiön miellyttävät tuoksut ja Olan pienen sormen, joka kynnellä napsutti tuon padan silausta, mikä ennusti oivallista ateriaa, eikä hän karkoittanut tuota muistoa, vaikka se tuotti hänelle mielipahaa, sillä katumus ei ole katumusta, ellei se ole muodostunut suurista ja pienistä kieltäymyksistä.
* * * * *
Illan suussa opettaja meni Margaa tervehtimään. Tässä ei ollut kuumetta, mutta hän oli tavallista heikompi, ja hänen kasvoissaan oli harmaankelmeä, ruumista muistuttava väri, joka punervassa iltavalaistuksessa näytti kahta kaameammalta.
— Mitä tuo tohtori sanoi? hän kysyi uneliaalla äänellä.