— Hän sanoi, että tautisi johtuu hermoistakin, ja että sinun täytyy saada lepoa ja mielenrauhaa.
Näin opettaja sanoi, joka luuli tietävänsä asiasta enemmän kuin lääkäri, mutta Margan aavemainen hymy, jonka lomitse hampaat välkkyivät esiin kuin nuoren naisen pääkallosta, masensi heti hänen rohkeutensa.
Tälläkään taholla ei sanoilla voinut aikaansaada mitään. Mutta hän rohkaistui uudelleen, kun Marga sanoi:
— Ei minun mieltäni paina mikään, ja kernaasti noudatan lääkärin neuvoa. Emmekö voisi lähteä teidän kotiseudullenne, isä? Olen jo kauan toivonut sitä.
— Miksi et ole sanonut sitä aikaisemmin? Nyt se on liian myöhäistä.
Olen myynyt taloni, enkä tiedä, minne menisimme asumaan.
— Se ei tee mitään, isä, Marga äkkiä virkkoi uudelleen alistuvana.
Lähden, minne Antonio vie minut. Ettekö te, isä, tule mukaan? Voisihan
Antonio siinä tapauksessa jäädä tänne Ornellan kanssa valvomaan taloa,
kunnes palaamme.
Opettaja katseli Margaa. Tämä oli painanut luomensa umpeen kaihtaen hänen katsettaan, ja opettajan teki mieli kohottaa niitä sormillaan, noita luomia, jotka olivat raskaat kuin hautakivet, ja huutaa, niin että kaikki sen kuulisivat:
— Nouse, nainen, ota vuoteesi ja kävele!
— Marga, hän sanoi ankarasti, minä en lähde matkalle teidän kanssanne.
Muutan pian pois täältä.
— Miksi? Miksi?