Kauppatorilla naiset katselivat häntä samalla tavalla kuin ensi aamuna hänen tulonsa jälkeen. Noin yksin, ilman Olaa, hän tuntui heistä vallan toiselta mieheltä.
Yksi heistä, jolta opettaja joskus oli ostanut lapselle hedelmiä, kyseli, missä tyttö oli.
— Hän lähti matkalle äitinsä kanssa.
— Eikä Ornellaakaan ole näkynyt pariin päivään. Minnehän sekin onnenheitto on joutunut?
Opettaja ei vastannut, vaan kohdisti kaiken huomionsa hedelmien ostoon.
Tuolla naisella oli myytävänä samanlaisia pieniä juustoja, jommoisen
Gesuino oli tuonut, ja hän osti niistä muutaman. Sitten hän meni
leipurin myymälään.
Tämä oli Antonion tuttava.
— No, hän palaa siis kotiin tänään, tuo velikulta! leipuri sanoi opettajalle punnitessaan leipää, joka vielä tuoksui uunille. Hän lähetti minulle postikortin, jossa on kauniin naisen kuva, mies lisäsi iskien silmää.
Opettaja otti paperiin käärityn leivän, joka vielä oli lämmin kuin elävä olento.
Antonio ei siis vielä ollut palannut. Tämä selitti sen, että nuo kaksi päivää olivat olleet niin rauhalliset. Ja nyt opettaja tunsi tunnonvaivoja, kun oli jättänyt talon yksin Ornellan huostaan! Mutta mikä oli tehty, oli tehty, Palattuaan asuntoonsa hän jatkoi tavallista elämäänsä, mutta tosiasiassa hän odotti jotakin uutta, ja tämä odotus sai hänet levottomaksi. Illan suussa tämä levottomuus muuttui ahdistukseksi. Ehkä syynä siihen oli sää, taivas kun oli pimennyt ja myrskyävältä mereltä kuului jyrähdyksiä. Salamat sinkoilivat tiheään kuin tuulen työntämät liekit nuoleskellen ikkunaruutuja, jotka tuntuivat vapisevan pelosta.
Opettajakin tunsi sulkeutuneena huoneeseensa outoa kauhua. Veri syöksyi polviin ja sulloutui kuin väkijoukko liian ahtaan tien mutkaan, ja aavistus, että näinä hetkinä tapahtuisi jotakin hirvittävää, valtasi hänet täydelleen.