Ohut sadeharso himmensi äkkiä ilman tuhoa ennustavan valaistuksen; tuuli ja salamat taukosivat. Liikkumattomat puut näyttivät tarjoutuvan hekumoiden sateen huuhdeltaviksi, ja vesipisarat pysähtyivät lehdille ja ikäänkuin imeytyivät niihin.
Jälleen salamat purkautuivat esiin yhä voimakkaampina. Sade taukosi kuin säikähtyneenä, ja tuulella näytti olevan julma nautinto siitä, että se sai erottaa toisistaan veden ja lehdet, kunnes lopulta taivaan silmä aukeni puiden välillä tähystellen, mitä maan päällä tapahtui. Sitten aurinko poisti ympäriltään pilvien harmaan harson, ja salamat, jyrähdykset ja tuuli alkoivat vuorostaan peräytyä.
Kaikki tyyntyi taas, mutta opettaja ei tuntenut itseään tyyntyneeksi, ikäänkuin myrsky olisi siirtynyt hänen poveensa.
Ja kun hän illalla teki tavanmukaisen kierroksensa huvilan ympäri saadakseen varmuuden siitä, että kaikki oli järjestyksessä, hän näki naisolennon nojaavan portin rautatankoihin käsivarret levällään, kuin hän olisi ollut ristiinnaulittu. Siitä tien kohdasta, missä opettaja seisoi, hän ei voinut nähdä, kuka tämä oli, mutta mentyään lähemmäksi hän tunsi Ornellan. Hän ajatteli piilottautua, mutta näytti siitä, kuin tuo nainen olisi seisonut siinä hyvin kauan ja olisi päättänyt odottaa häntä vaikka iankaikkisesti. Hänen vartalonsa, joka punapukuisena erottautui tyhjästä värittömästä taustasta, palautti hänen mieleensä tuon toisen. Hän tunsi sisällään pelkoa, mutta lähestyi silti.
— Mitä tahdot? — hän kysyi karskisti.
Nainen vastasi tyynesti.
— Avatkaa.
— Mitä tahdot?
Opettaja oli päättänyt olla avaamatta, sillä taas hän tunsi tuon eläimellisen hajun ja lämmön, joka virtasi tuosta naisesta. Tuntui aivan siltä, kuin vaarallinen eläin, äkäinen iso kissa, joka tekeytyi kesyksi vain päästäkseen sisälle, olisi tarrautunut kiinni portin rautaristikkoon. Ja hänen mieleensä muistuivat Olan sanat: — Ihmissusia on todella olemassa, olen kuullut niiden ulvovan.
— Minun täytyy saada puhua kanssanne, Ornella sanoi tuijottaen opettajaan häijyillä vihreillä silmillään.