— Voithan sanoa sen tässä, minä kuuntelen.
— No niin, hän huudahti töykeästi, sen pahempi teille, jos joku toinen sen kuulee. Poikanne tuli kotiin tänään, ja luettuaan kirjeenne hän karkoitti minut iskuin ja lyönnein pois ja uhkasi ottaa minut hengiltä. Minulla on siitä jäljet käsivarsissa ja selässä, enkä tiedä, mihin voisin asettua. Nyt teidän täytyy mennä sanomaan hänelle, että hänen on pidettävä huoli minusta. Muuten…
— Muuten?
— Muuten tapahtuu jotakin kauheata. Olen kuin raivoisa eläin, kuuletteko? Olen valmis mihin tahansa. Mihin tahansa! hän huusi ravistaen portin rautatankoja. Ja hänen silmänsä säihkyivät kuin häkkiin suljetulla tiikerillä.
Opettaja ajatteli Olaa. Saattoihan Ornella kostaa tytölle. Silloin hänestä tuntui, kuin hänen kuolinhetkensä olisi tullut, kuin hän olisi seisonut elämän hirvittävän salaisuuden kynnyksellä, johon liittyivät hairahdukset, suru ja rangaistus, ja kuin eteen olisi kohonnut toisen elämän vielä hirvittävämpi salaisuus, se kun on selittämatön.
Hän avasi portin ja päästi naisen sisälle.
Tämä näytti rauhoittavan, joskaan ei lepyttävän häntä. Vaieten hän seurasi opettajaa hänen asuntoonsa ja lysähti tuolille, jonka mies nosti hänelle.
Pöydälle asetetun pienen kynttilän valossa opettaja huomasi, että Ornellan kasvot olivat vääntyneet ja äkkiä vanhentuneet. Näytti siltä, kuin liekki olisi kärventänyt hänen tukkaansa, ja valkoisella kaulalla näkyi tumman punainen veritäplä merkkinä hänen saamistaan iskuista. Opettaja tiesi, että vaikuttavin keino tuottaa naishenkilölle helpoitusta on antaa hänen mielin määrin puhua, ja hän sanoi:
— Kerrohan minulle, miten tuo tapahtui.
Mutta Ornella oli toisenlainen kuin muut naiset, hän ei voinut ilmaista suruaan muuten kuin huutamalla, niin kuin alempiasteiset olennot. Hän painoi päänsä kumaraan, puraisi käsivarttaan, alkoi huokailla ja päästää hurjia valitushuutoja, ja opettaja oivalsi, että hänellä todella oli edessään haavoittunut eläin. Sanat olivat tehottomia, hänen täytyi keksiä jokin muu keino häntä auttaakseen.