Hän meni istumaan marmoripöydän ääreen, jossa oli aterioinut työmiesten kanssa, ja luuli kuulevansa heidän puheensa kaiun. Sikäli kuin hanen sisäinen levottomuutensa asettui, selkeni jälleen itsestään hänen ajatus- ja arvostelukykynsä, ja puhdas kirkas valo levisi hänen ympärilleen, ja esineiden luomat varjot näyttivät todellisemmilta kuin itse esineet. Kaikki oli nyt rauhallista ja hiljaista kuin kuoleman iaisessa levossa.
— Minun täytyy täydellisesti kieltää itsenikin, hän ajatteli. Ja hän päätti ottaa Ornellan luokseen ja huolehtia hänestä. Tästä aiheutuisi taistelua, varsinkin itse naisen raa'an voiman ja muiden vastuksien kanssa, mutta juuri ajatellessaan tätä taistelua hän rohkaistui.
— Rohkeutta vain, hän sanoi hiljaa, puhuen varjolleen. Jumala on meitä auttava.
Nyt hän nousee ja menee pensasaidan luo, mistä luulee kuulleensa melua, mutta kaikki on hiljaista kuutamossa, jolla on haaveellinen väri, mikä ei enää oikeastaan ole väriä, mutta ei liioin mustaa.
Muutamat kuun valaisemat lehdet näyttävät kullanhohteiselta lasilta, toiset alabasterilta.
Maanvuokraajien koira alkaa haukkua, Gesuino kutsuu sitä ja opettaja huutaa:
— Hei, Gesui!
Gesuino ei vastaa, mutta menee pensasaidalle päin, jossa on ainoastaan oksan sulkema aukko, minkä kautta miehet pääsevät huvilan vartian yhteyteen. Opettajakin menee sinne, ja tuntuu siltä kuin he molemmat olisivat tutkimusmatkailijoita tuntemattomassa maassa, jotka kuulevat toistensa äänen kahden puolen tiheää metsää ja pyrkivät puhumaan toistensa kanssa.
He tapaavatkin toisensa aukon kohdalla; musta harva oksa erottaa heidät vielä, mutta he voivat jo nähdä toisensa ja puhua toisilleen.
Gesuino on paljain päin; hänen punertavat kiharansa näyttävät kuivuneilta heiniltä, ja silmänvalkuaiset kiiltävät kuin posliini.