Aamun sarastaessa Ornella nousi ennen häntä. Opettaja, joka jo oli valveilla, kuuli hänen liikkuvan varovasti, jotta ei herättäisi häntä, ja sitten laskeutuvan alas tikapuita, vetävän tallukat jalkaansa ja menevän ulos hiljaa sulkien oven jälkeensä.
Tämä Ornellan esiintyminen rauhoitti häntä. Hänkin nousi ja näki avatessaan ikkunan Ornellan pestyään kasvonsa ja kätensä kaivolla, pyyhkivän ne alushameensa helmaan. Hän oli selin opettajaan, hänen vartalollaan oli samat voimakkaat viivat kuin ennenkin, ja käsivarret pistivät siitä esiin kuin vahvat oksat, mutta tuon ihmisruumiin melkein rajun uhkuva voima ei enää häntä pelottanut. Seisoihan tuo nainen siinä hänen edessään ja hänen valtansa alaisena kuin metsästä siirretty puu karsivan puutarhurin edessä.
Huomatessaan opettajan Ornella oikaisi heti ryhtinsä tavalliseksi. Hän ei silti ollut vanhusta näkevinään, vaan kiersi pari kertaa kaivon ja poistui sitten katsomaan kanoja, ikäänkuin he molemmat vielä olisivat olleet siellä, rikoksen ja teeskentelyn pesässä. Mutta kun opettaja kutsui häntä ovelta, hän riensi tämän luo pää kumarassa, surullisena ja nöyränä.
— Ornella, vanhus sanoi isällinen sävy äänessään, sina osaat tehdä talousaskareita paremmin kuin minä. Keitä kahvia ja siivoa sitten vähän täällä. Sillävälin käyn tuolla tuvassa miesten luona ja lähden sitten asioille kylään. Tässä on kahvia ja tuolla on kahvipannu.
Ornella totteli häntä nöyrästi. Se luulo, että opettaja ehkä meni tapaamaän Antoniota ja kenties yrittäisi aikaansaada sovintoa, herätti naisessa vähän toivoa jopa ystävällisyyttäkin. Hän loi huoneeseen yleiskatseen ikäänkuin ottaen sen huostaansa ja älysi heti, mitä siinä oli tehtävää. Hän kumartui ottamaan käsillään hiiliä ja latoi niitä pesään, ja niiden alle hän sytytti paperiliuskan. Silmänräpäyksessä hän sai tulen leimahtamaan liekkiin, jotavastoin opettajalla tuhkan sammuttua tavallisesti oli suuri työ, ennenkuin tuo ihme hänelle onnistui.
Kahvikin näytti vallan itsestään kiehuvan Ornellan valvonnan alaisena, ja kun se oli valmista, se maistui opettajasta mainiolta. Tuo hyvälle tuoksuva maku suussaan hän läksi miesten luo sanomaan, että hän lähti pois kotoa. Gesuino peseytyi parhaillaan kaivolla ilman paitaa, ja hänen karvainen rintansa kimmelteli täynnä pieniä vesipisaroita. Proto taas oli jo työssä ja korjasi lapion vartta.
Veljekset jo pohtivat Ornellan asiaa. Gesuino mutisi karkeita sanoja hänestä ja naisista yleensä. Proto taas — etupäässä tehdäkseen hänelle kiusaa — panetteli miehenretkuja, jotka viettelevät naisia. Mutta aamuilma ja auringon pitkät säteet, joka vielä oli matalalla, saivat molempien miesten joutavat sanat vaikenemaan.
* * * * *
Opettaja kulki jälleen sitä tietä pitkin, joka nyttemmin tuntui hänestä itse elämän tieltä. Ihminen menee ja tulee, luulee, ettei enää koskaan palaa samaa tietä, luulee jättävänsä taakseen kaiken menneisyyden. Ja sensijaan kaikki alkaa uudelleen, ja vaellamme alati seuraten omia jälkiämme takanamme tai edellämme oma varjomme, — Mutta on aika toimia ja jättää filosofoiminen, opettaja ajattelee itsekseen. Sitten hän hymyilee kuvitellen, että hänen kasvonsa kuvastavat meren pinnan värejä. Minnehän oikeastaan menen? Antonion luo? Mitäpä Antonio voisi tehdä? Minkä parannuskeinon hän voisikaan keksiä? Nyt on tauti rajoitettu, se on teljetty sairaalaan, ja minun velvollisuuteni on huolehtia siitä, ettei se pääse levittämään tartuntaansa.
Hän astui siis edelleen, ja Olan valoisa kuva seurasi häntä yhä kuten enkeli sokeaa Tobiasta. Moneen kertaan hän kumartui vaistomaisesti noukkimaan tien kullanhohteisesta laidasta lehden tai kukan. Niin Olakin teki, ja hänen mieleensä muistui, miten hän pikkupoikana kotiseudullaan samoili pellonpientareilla kokoamassa lääkekasveja.