* * * * *
Hän kulki milloin toista, milloin toista tuttua tietään. Antonio ei ollut kotona. Rengin vaimo, joka tilapäisesti oli ylennetty talon palvelijattaren arvoon, tähysteli opettajaa ilkeästi ja kysäsi, oliko matka onnistunut hyvin. Hän ei vastannut ja viipyi etupäässä vain seurustellakseen koiran kanssa, joka häntä huvitti ja joka saattoi hänet portille asti aikoen lähteä kävelylle hänen kanssaan.
— Ei, ystäväni, nyt se ei käy päinsä, opettaja sanoo osoittaen enemmän luottamusta eläimelle kuin äskeiselle naiselle. Sinun pitää jäädä kotiin, kun siellä ei ole ketään. Kun Ola palaa, noudan teidät molemmat kävelylle.
Koiran korvat menevät lerpalleen, mikä tietää, että se alistuu, ja opettajan mentyä ulos portista ja suljettua sen, se haukkuu ylös ilmaan ilmaisten olevansa paikallaan ja täyttävänsä velvollisuutensa. Opettaja menee niinikään täyttämään velvollisuuttaan, mutta hänestä tuntuu, kuin se olisi yhtä hyödytöntä kuin koiran haukkuminen ilmaan, ja hän astuu tietä, joka johtaa hyökysillalle ja siitä kalatorille. Antoniota ei näy, ja vanhus on melkein tyytyväinen, kun ei kohtaa häntä. Silti hän jatkaa hakemistaan, kulkee kanavan varrella olevan tien päästä päähän, kääntyy vasemmalle ja saapuu keskelle kylää. Antoniota vain ei näy, mutta torin kulmassa, leipomon ja viiniravintolan välillä, johon on asetettu pikku pöytia ja tuoleja katukäytävälle, joka on koristettu kukkaruukuilla ja vihreillä kasveilla, ryhmä Antonion tuttavia istuu juttelemassa ja katselemassa ohikulkijoita. Huomio kiintyy oitis opettajaan, jonka tekee mieli kääntyä ja piiloittautua tien mutkaan, mutta nyt hän jo voi täydelleen hillitä itseänsä ja vaistojaan. Hän menee siis suoraa päätä heitä kohti, vastaa niiden tervehdykseen, jotka häntä tervehtivät, ja jatkaa matkaansa.
Vihannesten ja hedelmien myyjättäret kutsuivat häntä; hän pysähtyy erään eteen, jolta hän tavallisesti on ostanut, ja ostaa vähän kirsikoita ajatellen täten voivansa tuottaa Ornellalle iloa. Äkkiä jotakin värähtelee hänen sielunsa uumenissa ja hän vaistoaa, että se on uusi tunne, joka ei ole pelkoa, ei ihmisystävyyttä eikä sääliä, vaan epäitsekästä rakkautta, melkein isäntunnetta, joka yhdistää hänet tuohon naiseen tai oikeammin siihen olentoon, jota tämä kantaa sydämensä alla.
* * * * *
Tultuaan kotiin opettaja huomasi heti, että asunnossa oli jotakin uutta, joka tuntui sitä elähyttävän. Naisen käsi oli, vaikkakin koneellisesti, kosketellut esineitä, seiniä, permantoa; vesi oli virkistänyt ja puhdistanut kaiken, mikä oli ollut likaista, jopa tehnyt sen niin perinpohjin, että muutamat esineet näyttivät uusilta. Kodin sielu, tuli, paloi kirkkaasti, ja lopuksi hän huomasi, että ullakkohuoneessakin kaikki oli puhdistettua — mikä tiesi, ettei Ornella aikonut lähteä siitä pois. Ja kumarassa kaivon altaan edessä Ornella pesi opettajan paitaa. Nähdessäan tämän palaavan hän säpsähti silmät samanvärisinä kuin ympärillä olevat lehdet ja kumartui entistään syvemmälle, kuin olisi tahtonut piiloittautua. Laskiessaan pöydälle ostoksensa opettaja kuuli hänen hurjasti paiskailevan pesuvaatteita altaan pesurahiin.
— Paiskele sinä vain, kai lopulta siitä saat tarpeeksesi. Opettaja ajatteli ja huusi hänelle sitten ikkunasta:
— Ornella, toin sinulle kirsikoita, tahdotko tulla niitä syömään?
Ornella nousi vaivoin hilliten itseään. Hänen huulensa vavahtelivat tuskasta, mutta myös ivasta.