— Olenpa kyllä. Potkin ulos tuon lutkan.
— Sen tiedän, opettaja sanoi havahtuen todellisuuteen, ja tulin tänne kysymään sinulta syytä.
— Sen tiedätte te paremmin kuin minä. Karkoitin hänet sentähden, että te läksitte pois talostamme.
— Ja jollen minä olisi lähtenyt luotanne, olisitko siinä tapauksessa pitänyt häntä edelleen palveluksessasi?
— En tiedä. Sen vain tiedän, että hän ilkkuen antoi minulle kirjeenne, ja silloin menetin malttini ja kohtelin häntä ansionsa mukaan.
— Mutta tiedät toki, missä tilassa hän on?
— Pyh! Te otatte asiat vallan liian vakavalta kannalta. Tuo tyttöletukka on lapsesta alkaen ollut turmeltunut. Hän se juoksentelee miesten perässä, eikä ole syytä kohdella häntä hellävaroen.
— Mutta sinä, Antonio, et kohdellut häntä pahoin, niinkauan kuin hän miellytti sinua, ja tahdotpa tai et, se lapsi, jota hän kohdussaan kantaa, on sinun. Mutta älkäämme enää puhuko siitä. Puhua sinulle on samaa, aioin sanoa, kuin puhuisi tuolle koiralle; mutta ei, se vertaus ei ole sattuva, sillä koiralla on enemmän sydäntä kuin sinulla — se olisi samaa kuin puhua seinille. Olenkin tullut tänne vain pyytämään sinua ainakin jättämään minulle Ornellan vaatteet.
— Vai niin, hän on siis tullut teidän luoksenne? Onko hän valloittanut teidänkin sydämenne? Pitäkää varanne.
Mustasukkaisuutta, ivaa, hämmästystä, uteliaisuutta, mutta myös ilkeyttä kuulosti Antonion äänestä. Opettaja odotti mitä loukkauksia tahansa, mutta ei arkaillut, vaan nautti ja oli huvitettu siitä.