— Tietysti pidän varani. Mutta kuka tietää, enkö juuri minä lopuksi nai häntä? Missään tapauksessa minulla ei ole riittävästi varoja kustantaa hänen kapioitaan, ja luovuta siis minulle, sen sanon toistamiseen, hänen vaatteensa ja kenkänsä.
Antonio rypisti kulmakarvojaan ja katseli kenkiään.
— Missä tyttö on?
— Mitä se sinuun koskee?
— Koskeepa juuri minua. Puhutaan toisin, kuin mitä ajatellaan.
— Hän on minun luonani, opettaja silloin sanoi lujalla, mutta surullisella äänellä.
Toinen nosti päätään suuttuneena ja nöyryytettynä kuin mies, jota on ivattu ja petkutettu.
— Ja missä asutte?
— Sekään ei koske sinuun. Jos olisit siitä välittänyt, olisit tullut asuntoani hakemaan. Sensijaan menit ostamaan itsellesi uudet kengät.
Antonio kavahti pystyyn puiden nyrkkiään, ja näytti siltä kuin hän olisi aikonut lyödä opettajaa. Sitten hän meni ovelle hengittämään syvään ja palasi sen jälkeen istumaan jäykkänä ja vakavana.