Tässä olevat tiedot olen suurimmaksi osaksi ennen julkaissut tutkimuksissani Henrik Gabriel Porthan historiantutkijana I, Helsinki 1901, Henrik Gabriel Porthan Yliopiston opettajana (J.R. Danielson, Suomen uudemmasta historiasta III, siv. 1-222) sekä muutamassa pienemmässä kirjoituksessa. Niiden ohella olen käyttänyt myöskin ennen julkaisemattomia lähdetietoja, vaan en ole katsonut velvollisuudekseni niihin tämänlaisessa teoksessa erikoisesti viitata.
Helsingissä maaliskuulla 1904.
Gunnar Palander.
I.
Kukapa ei olisi kuullut vanhoja pappissukujamme mainittavan! Vuosisatain kuluessa kulki papintoimi perintönä isältä pojalle ja toimen mukana seurasi opillinen sivistys ja sivistyksen-harrastus. Jokaisen sukupolven edustaja oli ollut aikansa akatemiassa, kartuttanut latinalaisella väitöskirjallaan maansa tieteellistä kirjallisuutta ja sitten maaseudulle jouduttuaan levittänyt oppiansa kansaan. Ehkä oli joku suvun edustaja poikennut muille aloille, ja vanha oppineelta kuuluva sukunimi kadottanut latinalaisen päätteensä; useimmissa tapauksissa kulkivat samat harrastukset ja pyrkimykset edelleenkin perintönä.
Porthanin suku oli vanhaa itäsuomalaista pappissukua, jonka juuret lienevät etsittävät Viipurin porvaristosta 1500-luvulla. Nimi on ehkä väännös suomalaisesta Purtta eli Purtanen. Seuraavalla vuosisadalla toimi Karjalassa Porthaneja pappeina useitakin ja yksi heistä, Henrik Sigfridinpoika, siirtyi vuonna 1704 Hämeeseen Viitasaaren kirkkoherraksi. Sotapappina oli hän palvellut kuninkaan armeijassa, kärsinyt paljon sota-elämän rasituksista ja siitä korvaukseksi saanut uuden virkansa. Samalla oli hän sitoutunut naimaliitolla turvaamaan edeltäjänsä Ignatiuksen lesken tahi tyttären.
Mutta seurakuntaansa saavuttuaan hän Viipurin konsistorion suureksi harmiksi naikin kahdeksantoistavuotisen Maria Harneskskjöldin, luutnantintyttären Rantasalmelta. Tästä aviosta syntyi Sigfrid Porthan, joka peri isänsä toimen Viitasaarella. Hän oli Henrik Gabriel Porthanin isä ja Viitasaari tuli näin ollen viimemainitun kotipitäjäksi.
Pitäjä oli metsäistä sydänmaanseutua, jossa pedot kuleksivat repimässä mökkiläisten lehmiä ja vesireitit kesäaikaan olivat ainoina kulkuteinä. Kansa oli enimmäkseen köyhiä uutisasukkaita, jotka viljelivät kiviperäisiä kaskimaitaan sekä kalastelivat papille ja ruunulle veroksi. Sen keskuudessa oli säilynyt paljon entisen ajan tapoja ja tarinoita, ja vanhoja kansan kertomarunojakin siellä laulettiin. Pitkällä niemellä Keiteleessä oli pitäjän pappila.
Täällä syntyi Henrik Gabriel Porthan 8 p. marraskuuta 1739. Äiti oli Kristina Juslenius, professori Gabriel Jusleniuksen tytär. Henrik Gabriel oli vanhin neljästä sisaruksesta. Veli Sigfrid oli kahta vuotta nuorempi, alkoi uransa yliopiston kirjallisuushistorian dosenttina, siirtyi sitten kymnaasin lehtoriksi Porvooseen ja kuoli maaliskuussa 1798 eräässä Tukholman sairaalassa kauan sairastettuaan syöpää. Hänellä oli taipumusta runoiluun; useat runokappaleet Turun sanomain palstoilla osottavat vieläkin, miten helposti ja näppärästi hän taisi tunteitaan runopukuun sommitella. Kaksi nuorempaa sisarta jäivät naimattomiksi. Toinen, Maija Greta, sairasteli monet vuodet kaatuvaa tautia; toinen, Stina Kaisa, oli huonokuuloinen ja vähävoimainen. He asuivat myöhemmällä ijällään vanhimman veljensä luona, eläen kumminkin monta vuotta hänen jälkeensä. He kuolivat samoihin aikoihin, vuosina 1812 ja 1813.
Tuntuupa melkein siltä kuin olisivat toisissa lapsissa ilmenneet sairaalloiset taipumukset olleet isän jättämää perintöä. Hän tuli näet vuonna 1744 mielenhäiriöön ja riutui sitten loppuikänsä sekä henkisesti että ruumiillisesti. Valoisampia hetkiä oli hänellä kuitenkin välillä. Sitä todistaa muun muassa eräs häneltä säilynyt kirje vuodelta 1759, jossa hän pojallensa Sigfridille vakuuttelee jumalan kaikkivoipaa armoa ja laupeutta, hänen kykyänsä parantamaan sitäkin kurjaa, jota hän kovimmin kurituksellaan on haavoittanut. Vuonna 1793 vanha kirkkoherra vihdoin kuoleman kautta vapautui kurjuudestansa.