Erikoisesti Porthanin oli huolehdittava hänelle uskottujen osakuntain ylioppilaista. Vuonna 1777 oli hänet nimittäin valittu Boreales-osakunnan inspehtoriksi ja vuonna 1779 pohjalaisen. Pohjalainen oli hän itsekin, oli useita eri kertoja 1760- ja 1770-luvulla ollut sen osakunnan kuraatorina ja jo silloin saavuttanut toveriensa täyden luottamuksen. Hän oli kuraatorina poistanut viimeiset jäljet siitä sorronalaisuudesta, jossa vanhemmat osakuntalaiset muinoin nuorempia pitivät kumoamalla määräyksen, että nuorempain osakuntalaisten piti vanhemmille tovereillensa kotiin juoksuttaa ilmestyneet väitöskirjat. Osakunnan kirjaston oli hän uudelle kannalle järjestänyt. Inspehtorina hän perusti tämän lisäksi pienen lainakirjaston, josta osakuntalaiset saivat välttämättömimmät kurssikirjansa milloin heiltä puuttui varoja tahi tilaisuutta niiden ostamiseen. Innolla Porthan osakunnan kokouksissa johti väittelyharjoituksia, piti silmällä, että kaikki niissä olivat läsnä ja nuhteli ankarasti poissa olleita. Osakuntalaiset hän kaikki tunsi, tiesi mistä kukin oli kotoisin, millaisissa varoissa hän oli ja ketkä olivat hänen vanhempansa. Usein täytyi hänen kutsumuksestaan epätietoiselle ylioppilaalle valita elinurakin.

Kaikkein suurinta huolta piti Porthan kumminkin niistä ylioppilaista, jotka olivat hänen yksityisoppilaitaan. Muistamme, että hän jo maisterina antoi yksityisopetusta ja piti ylioppilaita täyshoidossa. Professorina hän yhä jatkoi samaan tapaan; luentojensa, tieteellisten tutkimustensa ja konsistorion kokousten väliaikoina hän opetti kodissansa 14—15-vuotisille holhokeilleen mitä erilaisimpia tieteitten alkeita. Holhokkien joukossa oli Yrjö Maunu Sprengtportenin poika, aikaisin turmeltunut nuorukainen, joka sittemmin rupesi Venäjän palvelukseen ja päätti päivänsä ampumalla itsensä. Porthan on papereittensa joukossa säilyttänyt matkakirjeen, jossa upseerinalku entiselle opettajalleen kertoo ensimäisiä havaintojaan itäisestä naapurimaasta. Porthanin luona asuivat ylioppilaina myöskin vapaaherra Klaus Kurki, myöhemmin ruotsalaisen kamarioikeuden presidentti, Kristian Steven, josta sittemmin tuli kuuluisa luonnontutkija, ja tunnettu runoilijamme Frans Mikael Franzén. Hän oli Porthanin rakkain oppilas, joka seurasi opettajaansa pitkille sisämaan matkoille, kevyitten kääsien taka-istuimelta kuunteli tämän asiallisia esitelmiä ja teräviä huomautuksia, mutta välillä vaipui ihailemaan tienoitten kesäistä kauneutta tahi uneksimaan omia haaveitansa. Ainoastaan 15-vuotiaana oli hän puolustanut Porthanin johdolla kirjoittamaansa väitöskirjaa "Pirkkalaisista". Viehättävän ja silloisia oloja perin kuvaavan kaskun on Franzén meille jättänyt, kun kertoi miten hän ei malttanut väitöskirjatyönsä lomassa olla salaa maistelematta holhoojansa hilloastiasta, miten Porthan, kun väittäjäisten päätyttyä aikoi niiden sankaria kestitä, tapasi hilloastiansa tyhjänä eikä Franzén arkuudesta opettajaansa kohtaan rohjennut hänelle asian laitaa selittää. Porthan alusta alkain ihaili Franzénin lahjakkuutta, antoi hänelle ensimäiset runosääntöjen ohjeet, hankki hänelle tilaisuuden lähteä ulkomaanmatkalle ja toivoi oppilaastaan historian professoria ja tutkimustensa taidokasta esittäjää. Ja moniaita vuosia Porthanin kuoleman jälkeen piti Franzén Ruotsin akatemiassa opettajastansa muistopuheen.

Vaikka kohta Porthan näin eri tavalla oppilaitansa suosi ja autteli, ei hän keneltäkään pyydettäessä apuansa kieltänyt. Hänen kirjastonsa oli joka ylioppilaan käytettävissä — niin kertoo ainakin Tengström — hän jätti tärkeimmätkin työnsä, jos joku tuli hänen neuvoansa kysymään, oli se sitten opinnoista tai aivan yksityisistä asioista. Joskus hän saattoi olla ärtyisä, laiminlyöntejä ja huolimattomuutta ei hän kärsinyt eikä ollut hyvä hänelle jättää ilmeisesti ala-arvoista kirjoitusta, mutta aina hän siltä oli hyvää tarkoittava ja aina oli hänellä oppilaan etu mielessänsä. Sitä hän yliopiston asioista päätettäessäkin piti silmällä. Vuonna 1788 hän ehdotti, että tavanmukaiset kemut väittäjäisten päätyttyä, joissa väitöskirjan puolustaja oli professoriansa, vastaväittäjiänsä ja ystäviänsä kestinnyt, lakkautettaisiin. Konsistorio kyllä myönsi, että ylioppilas parempiinkin rahojaan tarvitsi, kuin joutavaan herkuttelemiseen, mutta arveli, että vanhaa tapaa oli vaikea kerrallaan poistaa ja jätti sen osakuntain inspehtorien vähittäiseksi huoleksi. Huvitteluhalu ja nautinnot, kaikki sellainen, joka häiritsi ylioppilasta, kulutti hänen muutenkin vähäisiä varojaan ja lyhyttä opintoaikaansa, olivat Porthanista varsin epämieluisia ilmiöitä. Ylioppilaan piti kyllä silloin tällöin käydä kunniallisissa seuroissa, mutta lukujen tuli aina olla hänelle pääasiana. Katkerasti Porthan puhuu kaupunkilaisten tanssiaisista, joissa professori Bonsdorff esiintyi tanssin sankarina, varottipa hän ylioppilaita niihin menemästä. Kun opintoaika oli päättynyt ja varma elinura edessä, silloin oli aika puuttua varsinaiseen elämään.

* * * * *

Monen varattoman ylioppilaan täytyi ansaita leipänsä kotiopetuksella. Kiitollisena siitä, että oli kotiopettajan paikan saanut, jätti ylioppilas toverinsa ja opettajansa, lukunsa ja luentonsa ja läksi ajamaan tuntemattomaan määräpaikkaansa, johonkin porvaristaloon, pappilaan tahi paraimmassa tapauksessa sivistyneen aatelismiehen kartanoon. Hän saapui sinne ventovieraana, käytökseltään ujona ja kömpelönä, talon tapoihin hän oli tottumaton eikä ollut milloinkaan ennen lasta opettanut. Nyt hän yhtäkkiä sai kasvatikseen sivistyneen perheen toivorikkaan perillisen, ehkäpä päällepäätteeksi hemmotellun ja oikkuisan, jota ei tiennyt miten kohdella, miten saada läksynsä lukemaan ja siivosti käyttäytymään. Ja pahimmassa tapauksessa halusi isä opetukseen sekaantua, äiti käyttää opettajaa kaikenlaisiin kotiaskareisiin, molemmat kohtelivat häntä kuin jotakin ala-arvoisempaa olentoa ja muu talonväki selän takana ivasi hänen pieniä vikojaan ja heikkouksiaan. Usein olivat palkkaehdot jääneet epämääräisiksi ja opettaja sai opetusajan päätyttyä tyytyä mitättömään palkkioon työstänsä, johon ehkä kumminkin oli paljon huolta ja huomiota pannut. Ja, jos ei näinkään käynyt, niin aina sattui oudolle oudossa toimessa erehdyksiä ja ikävyyksiä.

Siksipä antoi Porthan ylioppilaille neuvoja, miten oli kotiopettajana oltava. Hän laati niistä erikoisen luentojakson vuonna 1783 ja sen mukaan hän useat kerrat luennoi. Tarkasti hän siinä selitti, miten kotiopettajan oli käyttäydyttävä. Piti pukeutua huolellisesti mutta silti yksinkertaisesti, esiintyä vaatimattomana, ei puuttua pyynnöttä puheisiin, ei lausua ilkeämielisiä sukkeluuksia, ei talonväen tuttavista semminkään, eikä pyrkiä näyttelemään oppineisuuttaan. Mutta kohtelias ja huomaavainen tuli olla, maltillinen ja tasainen kaikkia kohtaan, lapsia kohtaan lempeä ja ystävällinen. Ei saanut suostua mihinkään halventavaan kohteluun, ei itsekään eksyä imarteluun eikä matelevaan nöyryyteen; oma arvo oli aina mielessä pidettävä. Näin Porthan neuvoissansa piirsi suomalaisen ihanne-ylioppilaan kuvan; juuri sellaisiksi toivoi hän oppilaittensa kehittyvän ja sellaisiksi hän koko toiminnallansa koetti heitä muodostella. Piirre piirteeltä siinä ilmenee opettajan oma maltillinen luonne, arvokas käytös ja käytännöllinen toimintakyky. Ja ennen kaikkea on tässä täydellisessä ylioppilaassa sitä sopusuhtaisuutta ja järkevää ihmisystävyyttä, jonka vain antiikin humanisuuden pohjalle rakennettu maltillinen arvostelu saattoi luoda. Vaan miten lasta opettaa? Siinä vaikea, mutkainen kysymys, jonka ratkaisusta riippui moni ilon tahi surun hetki lukemattomille lapsille, heidän ja kerran kaukaisessa tulevaisuudessa suomalaisen sivistyksen ja suomalaisen kansankin kohtalo. Täydellä vakaumuksella Porthan siihen vastauksen antoi. Hän oli perehtynyt Rousseaun Émile-teokseen, jossa vaadittiin lapsen synnynnäisen, pohjaltaan hyvän luonteen vapaata kehittymistä. Opettaja sai vain varovasti, lapsen itsensä sitä huomaamatta, häneen vaikuttaa, estää turmiollisia vaikutuksia ja kehittää synnynnäisiä lahjoja. Porthan oli Saksassa tutustunut fllantropistien uusiin oppeihin, jotka Rousseauta mukaillen tekivät lapselle opetuksen helpoksi, mutta koettivat häneen istuttaa mahdollisimman paljon käytännöllistä tietoa, jotta hänestä kerran tulisi kelpo kansalainen eikä mikään latinantaitoinen tietoniekka. Vaikka nämät kasvattajat usein eksyivätkin liiallisuuksiin, oli heidän opissaan Porthanista kumminkin paljon varteen otettavaa. Ja hänelle muodostui vähitellen omat mielipiteensä kasvatuksesta. Kotiopettajan tuli vaalia sekä lapsen ruumista että sielua, pitää silmällä hänen halujaan ja taipumuksiaan, alusta pitäen vieroittaa hänet vioista ja pahoista pyrkimyksistä, vedota vähän vanhempana hänen kunniantuntoonsa, käyttää palkintoja ja rangaistuksia, mutta molempia varovasti. Sitten oli vähitellen järkisyillä ja selityksillä vahvistettava sitä siveellistä menettelytapaa, johon oppilasta aluksi kehotuksilla ja uhkauksilla, palkinnoilla ja rangaistuksilla, toisin sanoen opettajan mieskohtaisella vaikutuksella oli ohjattu. Tietoja piti antaa havainnollisesti, käyttämällä esimerkkejä, kuvia ja malliesineitä; ei pitänyt kertoa liian paljon kerrallaan, ei pakottaa ymmärryksettömään ulkolukuun, vaan ottaa selville, mitä oppilas ennen tiesi ja siihen viitaten antaa lisätietoja, jotka edellä opetettuun soveltuivat ja yhdessä sen kanssa jäivät mieleen.

Siinä ihan pääpiirteissään Porthanin kasvatusperiaatteet. Ne olivat ihmisystävällisiä, vaan ei hemmottelevia, ja Porthan arveli lapsen luonteen niiden avulla jo aikaisin vapautuvan liiallisista intohimoista ja muista epäsuhtaisuuksista, jotka sen tervettä tasapainoa olisivat voineet häiritä. — Kasvatuksella ja opetuksella siis Porthan oman olemuksensa ja katsantotapansa siirsi oppilaihinsa ja heidän kauttaan sukupolvesta sukupolveen. Sitä ilmeni suomalaisten virkamiesten toiminnassa ja pappien saarnoissa, sitä opetettiin akatemian oppisijoilta ja koulupöytäin takaa vielä monta vuosikymmentä sen jälkeen kuin opettajan oma ääni jo oli vaiennut. Franzénin lauluissa ja Tengströmin kirjoitelmissa sitä levisi ja se juurtui seuraavan ajan runoilijain ja ajattelijain mieleen vaikuttaen salattuna ja tuntemattomana osaltansa suurten kansallisten hengentuotteittemme syntyyn. Jo alkujaan suomalaiseen luonteeseen soveltuvana liittyi Porthanin maailmankatsanto kansallisluonteeseemme ja jätti siihen lähtemättömät jäljet.

XI.

Mistä johtui taidokas ihmiskieli? Oliko ihmissuku lapsuuden aikanaan osannut näin älykkään ja ihmeellisen luoman keksiä? Olivatko villit alkuihmiset aprikoineet, että substantiiveilla tuli merkitä itsenäisiä käsitteitä, että säännöllisesti näitä sanoja taivuttamalla saattoi ilmaista niiden suhdetta muihin sanoihin, joita niinikään keksittiin erilaisia, verbejä, adjektiiveja j.n.e? Vai oliko joku jumalainen nero, aikalaisiansa edellä ollen tämän taidon löytänyt? Niin, ehkäpä oli jumala itse sen armossaan ihmiskunnalle antanut.

Ihmeellinen mahtoi alkuaika olla. Miten oli oikeastaan valtio säätyluokkineen, sotajoukkoineen ja kuninkaineen syntynyt? Miksi olivat toiset herroja ja toiset orjia, vaikka ihmiset olivat samanlaisiksi luodut, olivat tarkalleen samojen pyyteitten ja tarpeitten alaisia, syntyivät ja kuolivat samalla tavalla? Ja omituisia mahtoivat alkuajan ihmiset olla, koska olivat luoneet värikkäitä jumalaistaruja, näkivät kokonaisen henkimaailman ympärillään ja uskoivat taikoja ja noitia. Entäs kaikki muu, minkä he olivat jättäneet jälkeläisilleen perinnöksi? Kirjoitustaito, siveyssäännöt ja yhteiskunnallinen laki, ilmoitettu uskonto ja muut uskonopit?