Kielen luontaisia rikkauksia oli käytettävä, raakaa kieltä viljeltävä. Kansanrunoista tuli esiin joukottain ennen tuntemattomia sanoja ja sellaisia kuuli maaseuduillakin käytettävän. Eri seuduilla erilaisia. Frantsilan kappalainen Ganander, sama, joka suomenkielisissä säkeissä oli ylistänyt Porthanin tutkimusta suomalaisesta runoudesta, oli ruvennut sanoja keräilemään aikoen toimittaa Daniel Jusleniuksen sanakirjasta uuden laitoksen. Niinikään oli hän aikonut laittaa kokoelman suomalaisia sananlaskuja. Porthanilla oli koottuna kumpaakin lajia aineksia, hän jätti ne Gananderin käytettäviksi ja auttoi tätä muutenkin. "Ganander on ahkera, ja tarkka suomalainen", kirjoittaa Porthan vuonna 1784, "mutta tarvitsee ankaramman tutkimuksen apua. Tällä olen häntä erittäinkin sanakirjatyössä auttava." Ei kestänyt kumminkaan kauvaa, niin kuoli Ganander ja Porthanin täytyi yksin ryhtyä hänen sanakirjatyötänsä valmistamaan. Monta paksua nidettä olikin jo aineskokoelmaa ja kunnioittaen muukalaiset oppineet Turussa käydessään sitä katselivat, mutta Porthanin kuollessa jäi työ kesken ja Turun palossa joutuivat ainekset liekkien uhriksi. Niitä oli silloin kumminkin jo ehditty käyttää Renvallin suurta sanakirjaa varten. — Myöskin kieliopin oli Porthan tuuminut toimittaa; vanhimmat kieliopit olivat aivan arvottomia, Martinius oli kokonaan Stahlin virolaista kielioppia mukaillut ja Petraeus oli taas Martiniukselta tietonsa saanut. Vhaëlin kielioppia oli Porthan täydennellyt sekä parannellut. Tämä, joka oli kumminkin uusin ja ajanmukaisin, oli jo loppuunmyyty, joten ruotsalaisilla ja muilla muukalaisilla ei ollut tilaisuutta suomen kielioppiin perehtyä. Siksi oli Porthan päättänyt julkaista lyhyen suomen kieliopin, nimettömästi, vain tilapäistä tarvetta tyydyttääkseen. — On hänen papereissaan myöskin jonkinlainen tulkkikirjan luonnos, jolla hän nähtävästi niinikään tahtoi vieraalle helpottaa suomenkielen oppimista. Siinä on kappaleita keskusteluista matkustajan ja kestikievarin välillä; matkustaja pyytää hevosta, haluaa kaikenlaista syötävää ja juotavaa, kamaria ja yösijaa. Matkalla hän sitten kyselee kyytimieheltä yhtä ja toista pitäjän oloista. Siitä olisi tullut apu kaikille niille ruotsinkielisille matkustajille, jotka maaseudulla liikkuivat. Mutta tulkkikirja jäi aivan alulleen ja samaten kielioppikin.

Sanakirjaansa aineksia kokoillessaan oli Porthan tullut lähemmin ajatelleeksi murteitten suurta eroavaisuutta. Oleskellessaan Tukholmassa vuonna 1791 tapasi hän sikäläisessä kirjastossa vanhain lakikirjain joukosta Ljungo Tuomaanpojan suomalaisen lainkäännöksen ja huomasi siinä hauskuudeksensa arvostelun murteista. "Se suomi", sanotaan siinä, "jota tavataan Pohjois-Suomessa, Turun ympäristössä sekä Pohjanmaalla, on selvintä ja puhtainta suomea sekä koko Suomessa ymmärrettävää, siitä sillä on nimensäkin. Uudenmaan suomeen on ruotsia sekotettu, Viipurissa ja Savonmaalla on Venäjän Karjalan suomea joukossa, Hämeen suomessa ei ole mitään varmuutta, sillä se on kaikenlaisesta suomenkielestä kokoonhaalittua." Murteitten laatua ei kenkään oikeastaan ollut lähemmin tutkinut, mutta yhtä ja toista oli siitä huomattu ja Lencqvist, tässä niinkuin niin monessa muussa aineessa Porthanin edeltäjänä ollen, oli kirjoittanut pienen tutkimuksen Turun lehtiin Etelä-Suomen murteesta. Elämänsä lopulla Porthan kirjoitutti väitöskirjan Suomen päämurteista, siihen kooten pitkällä tutkijakaudellaan tekemänsä havainnot. Se ilmestyi vuonna 1801. Porthanin mielestä oli vain kaksi päämurretta: Varsinais-Suomen ja Savon; jälkimäiseen kuuluivat näet paitsi varsinaista savolaiskieltä myös Pohjois-Pohjanmaan, Rautalammen ja Karjalankin murteet. Savolaiskielestä selkoa tehdessään Porthan heti aluksi huomauttaa, että siitä olisi verraton lisä kirjakieleen saatavissa. "Niinkuin kirjoissamme käytetty kieli vähitellen on vaurastunut eri murteitten erilaisista aineksista, niin on sitä edelleenkin samalla tavalla rikastutettava. Ei mitään murretta tähän asti ole niin halpana pidetty, ettei siitä olisi voitu viisaasti kartuttaa yhteisiä kielivaroja. Siksipä näin koottavia rikkauksia on uutterasti tarkastettava ja vartioitava."

Porthan aikoi väitöskirjaansa jatkaa ja ottaa silloin puheeksi aunuksen ja karjalan kielet. Rovasti Europaeukselta hän tiedusteli kielennäytteitä. "Jos saisin ennen marraskuun puoliväliä muutamia mietteitä Venäjän suomalaisten murteesta, olisivat ne sangen tervetulleita" kirjoittaa hän syyskuulla 1801. "Mutta miten voisi saada muutamia sanaluettelolta, sananparsia, vertailuja j.n.e. joltakulta Aunuksen puolelta, jonka suomea niin huonosti tunnen? Vielä mieluisampaa olisi vastaanottaa heidän tärkeimmät runonsa kopioituina ja oudommat sanat selitettyinä. Vaan lienee vaikeata saada siltä seudulta tämäntapaista apua?" Siihen Porthanin murretutkimukset tuntuvat pysähtyneen.

XII.

Senjälkeen kuin Venäjän raja Kyminjoelle siirrettynä oli jakanut Suomen kahtia, oli suuri itäinen naapuri herättänyt suomalaisissa monenlaisia ajatuksia. Raja oli pelottavan lähellä, sodan uhka aina ovella ja Ruotsin voimat tuntuivat heikoilta suojaamaan suomalaisia viholliselta. Kaikki eivät tyytyneet rukoilemaan Jumalaa, että olot jäisivät entiselleen, että rauha säilyisi ja ruotsalainen hallitus, niin heikko ja puutteellinen kuin se olikin, saisi edelleenkin Suomenmaata holhota. Moni, joka oli vallitseviin oloihin suuttunut, vallanpitäjiin loukkaantunut ja katkeroittunut, toivoi salaisesti, että olot Venäjän avulla saataisiin uudelle, paremmalle kannalle. Sivistyneelle säädylle oli selitetty, että maalla oli omat erikoiset tarpeensa, omat tehtävänsä ja omat etunsa. Suomalaisilla oli muka erityinen menneisyytensä ja erityinen nykyisyytensäkin; sillä täytyi siis olla myöskin oma tulevaisuutensa. Sprengtporten, joka tiesi, että itse Ruotsin hallitsija Kustaa III oli aikonut vaihtaa maamme Venäjälle, ja Anjalan miehet olivat käsittäneet varsin välittömästi asiain tilan ja tyytymättöminä ruotsalaiseen hallitukseen, olivat he toivoneet maallemme Venäjän suojeluksen alaisena parempaa tulevaisuutta. Heistä tuntui kuin olisi kotimainen, kansallinen pyrkimys viitannut Venäjälle.

Mutta sinnehän viittasi myöskin kotimainen tutkimus. Jos mihin ryhtyi, mitä tutki, aina oli idästä saatava tutkimuksen ainesta, aina tulivat lopulta näkyviin suomen kansan puolittain unohdetut sukulaiskansat Venäjällä. Siellä ne asuivat pitkin laajaa valtakuntaa, lähempänä ja kauvempana, siellä ne puhuivat monenlaisia kieliään, siellä ne viljelivät muinaisia, alkuperäisiä tapojaan. Ja siellä oli suomalaistenkin muinaisuus ollut, siellä olivat he saaneet ensimäiset sivistyksensä alkeet, joiden pohjalle vuosisatain kuluessa heidän nykyinen sivistyksensä oli kasvanut.

Mutta vaikka Venäjä näin tuntui suomalaisen tutkimuksen luvatulta maalta, tyytyi Porthan kuitenkin siihen mitä hän muitten kautta, vasta toisessa kädessä sai Venäjällä asuvista suomalaisheimoista kuulla. Valistusmiehenä kammoi hän Venäjän sivistymättömiä oloja, ruotsalaisena isänmaanystävänä vihasi hän itäistä naapuriaan. Ijän mukana tuo vihamielisyys vain kasvoi. Se oli voittamaton este, johon kaikki suuremmat pyrkimykset murtuivat; se pidätti häntä itse suomalaisheimojen luo lähtemästä kun hänelle vanhoilla päivillä tilaisuus siihen tarjoutui. Vuonna 1795 oli näet hänelle keisarinna Katarinan varoista luvattu suuri rahasumma, jos hän olisi ottanut tehdäksensä tutkimusmatkan suomalaiskansain alueelle. "Tästä tehtävästä kiitän kumminkin kauniisti", kirjoitti hän Caloniukselle. "Jos minulla nuoremmalla ijällä olisi ollut sellaisen apurahan toivoa, olisin ehkä tullut vietellyksi sitä käyttämään: mutta nyt on minulla Venäjää ja kaikkea siihen kuuluvaa kohtaan sellainen kammo, ettei minulla edes ole halua matkustaa Pietariin, johon useat entisistä oppilaistani minua ovat pyytäneet, vielä vähemmin syvälle noitten raakalaisten maahan. Mutta kyllä toivoisin, että joku nuori taitava mies saisi tuon matkan tehdä ennenkuin eri heimot kokonaan venäläisiin sekaantuvat."

Seuratkaamme vähän sitä, miten Porthan suomalaisten heimokansoja tutki. Niiden merkitys kotimaiselle tutkimukselle oli hänelle täysin selvinnyt jo 1770-luvulla, kun hän perehtyi göttingeniläisten teoksiin ja omaksui heidän käsityksensä suomen suvun muinaisuudesta. Göttingenistä palattuansa rupesi hän sanaluetteloista vertailemaan suomalaissukuisten kielten sanoja, nähdäkseen, olivatko kielet juuri niin läheisiä sukulaiskieliä kuin oli väitetty; hän hankki itselleen myöskin maantieteellisiä kuvauksia ja matkakertomuksia, jotka suomalaiskansain asuinsijoja kuvailivat.

Nyt tiesi Porthan näistä heimolaisistamme sen, mitä saksalaisetkin tiesivät. Pitikö hänen tutkia edelleen niitä? Vuonna 1782 hän puhuu suomalaissukuisten kielten vertailevasta sanakirjasta, "suomalainen vertailusanakirja", sanoo hän, "olisi tosiaankin tärkeä teos. Mutta pahinta on, että apuneuvoja on niin vähän ja tarvittava työ ääretön. Ensimäinen askel olisi oppia hyvin venättä, sillä tällä kielellä on ilmestynyt kielioppeja ja sanaluettelolta niistä suomalaisista murteista, joita useat Venäjällä asuvat suomalaiset kansat puhuvat; mutta jotta ymmärtäisi, mikä todella on suomalaista, pitäisi tuntea myöskin tatarin, turkin, mogolin y.m. kieliä."

Yritys oli liian suurenmoinen kaunopuheen professorille, jolla oli kymmeniä toimia ja sivutöitä vakinaisen virkansa ohella. Niin jäi sanakirja häneltä tekemättä, venäjänkieli oppimatta ja laaja suomen suku tarkemmin tutkimatta. Hänen täytyi vain tyytyä käyttämään hyväksensä muitten tutkimuksia.