Oli luonnollista, että Wilden ja Dalinin kritiikki ei voinut tyydyttää näitä jyrkkään lähdekritiikkiin perustavia tutkijoita. Niinpä ilmestyikin kohta erityinen teos, joka arvosteli ja paransi Dalinin puuttuvasta lähdekritiikistä johtuneet virheet. Se oli af Botinin kirjoittama. Nimenomaan tämä erottaa vanhempien lähteitten tutkimukset ja suoranaiset ilmoitukset; jälkimäisten siteeraamista hän pitää turhana, elleivät ne ole alkuperäisiä, edellisiä pitäisi taas kyllä käyttää hyväkseen, mutta vain uudistetun tarkastelun jälkeen.[59]
Ei kuitenkaan silloinen aika ollut noille puuhille oikein edullinen. Yleisön huomio oli kiintynyt ennen kaikkea maan aineellisen tilan parantamiseen ja sanomalehdet olivat täynnä ehdotuksia ja riitakirjoituksia sen johdosta, Puoluekiihko vapaudenajan lopulla jännitti ja kiusasi mieliä. Vanha tutkija Warmholtz kirjoittaa vuonna 1768 huolestuneena kirjallisuuden tilasta: "Vähän löytää siinä omintakeista, josta voisi huomata nerokkuuden ja järjen edistystä meillä. Kuitenkin koko maailma tunkeutuu kirjoittamaan ja kirjapainomme käyvät yötä päivää päästääkseen maailmalle kurjuuksia, jotka kiihko ja puoluevimma ovat sepittäneet. Sillä me olemme vielä lapsuudessamme, jossa ei uneksitakaan muuta kuin intohimojensa tyydyttämistä: käytämme väärin vapauttamme, joka meille on annettu. Mutta aika tulee, jolloin maltillisempina ja viisaampina voimme enemmän hyödyttää".[60] Tutkimusta ehkäisi myöskin se järjestymätön tila, jossa kirjastot ja arkistot olivat ja josta tuonnempana tarkemmin puhun.
Vielä vaikeampi este tutkimuksen edistymiselle oli maan yleinen köyhyys, joka aina oli tuntunut kipeästi. Suurten kokoilijain teokset olivat jääneet vain tästä syystä painamatta usein ainaiseksi. "Se on suurimpain syiden joukossa yksi", sanoo Benzelius, "minkätähden ne, jotka voivat valmistaa jotakin Ruotsissa, eivät sitä tee, että heidän teoksensa eivät kuitenkaan ilmesty".[61] Tutkijain täytyi sentähden turvautua vaikuttavissa asemissa oleviin virkamiehiin, jotka esiintyivät kirjallisuuden ja tutkimuksen mesenaatteina. Mutta kuta kauvemmaksi tullaan Kustaa III:nen ajalla, sitä katkerammiksi käyvät valitukset kirjain vähäisestä menekistä ja kaikenlaisen avun sekä kehotuksen puutteesta.
Tutkimuksen kannattajain luku pysyi vähäisenä ja suuri yleisö jäi sille vieraaksi. "Varmaankaan meidän aikamme ei ole historian aikakausi. Rakastetaan pieniä historiettejä, joille saa nauraa, mutta kirjallisuusakatemian seinäin ulkopuolella ei kukaan kysele tutkimuksiin perustuvia ja oikeaksi todistettuja historiallisia teoksia. Kehotuksesta ei saata olla puhettakaan". Näin kirjoittaa Schönberg Tengströmille vuonna 1781.[62] Ja seuraavana vuonna hän lisää: "Minun täytyy käyttää sanatapaa 'huvittaakseni yleisöä' vastoin periaatettani, sillä historioitsijana toivoisin voivani ensin painattaa kaikki tuntemattomat asiat, jotka voivat valaista historiaa. Mutta valitettavasti täytyy meidän aikakaudellamme vanhoja asiakirjoja painettaissa ajatella miten se huvittaisi ja antaisi teokselle menekkiä".[63]
Teokset, joita suuri yleisö kaipasi, olivat valistuskirjailijain keveään, sukkelaan stiiliin kirjoitetut historialliset esitykset. Mutta Ruotsin oppineet vastustivat katkerasti tätä kirjallisuutta sen epätarkkuuden ja pintapuolisuuden tähden. "Saas nähdä, mitä l'historien, bel esprit tästä lähin tuottanee", sanoo Arckenholtz 1760 luvun alulla. "Sellaisissa aineissa tahdon mieluummin l'homme laborieux et de bon sens. Kuinka monella valheella ovatkaan les beaux esprits français kahdenkymmenen viime vuoden kuluessa tahranneet historiaa".[64] Vielä innokkaampi tämän suunnan vastustaja oli C. Gjörwell, joka monien aikakauskirjainsa toimittajana koetti levittää äärimmäisen tarkkuuden ja puolueettoman arvostelun vaatimuksia. Voltairen historianfilosofiasta hän kirjoittaa Lidénille: "Philosophie de l'histoire on kerrassaan herra de Voltairen uusin tuote. Hän tahtoo kaikin tavoin vähentää historiallista luotettavuutta ja heittää kritiikin arvon kumoon, sillä hän näkee kyllä miten paljon se auttaa totuuden pysyttämiseksi ja uskonnon suojelemiseksi".[65] Todella ranskalainen valistuskirjallisuus herätti vastenmielisyyttä Ruotsin oppineissa yhtä paljon eroavan maailmankatsantotapansa kautta kuin tieteellisen epätarkkuutensa tähden.
Jos tarkastamme pyrkimyksiä, joita ruotsalaisella tutkimuksella tähän aikaan oli, huomaamme piankin yhtäläisyyden tämän ja göttingeniläisen tutkimuksen välillä. Ja tämä johtui läheisestä yhdysvaikutuksesta, joka oli molempain maiden, Saksan ja Ruotsin tutkijain välillä. Saksan kirjallisuuden vaikutus oli aina ollut hyvin suuri ruotsalaiseen ja edempänä tulee tilaisuus puhua erittäin göttingeniläisten vaikutuksesta. Mutta myöskin päinvastaisesta vaikutuksesta on todisteita. Niinpä oli Schlözer alottanut historialliset opintonsa Upsalassa Ihren johdolla ja itse hän on huomauttanut tämän opetuksen tavatonta merkitystä.[66] Kuuluisa Thunmann oli alkujaan ruotsalainen ja harjoitti opintojaan hänkin saman miehen silmäin alla. Ja Greifswaldin yliopistossa joutuivat ruotsalaiset tutkijat läheisiin tekemisiin saksalaisten kanssa.
Tämä ruotsalainen vaikutus lienee hyvin suurelta osalta aiheuttanut tutkimukset Ruotsin ja muitten pohjoismaitten muinaisuudesta, jotka Saksassa nyt tulevat muotiin. Toiselta puolen oli niiden merkitys Ruotsin historiantutkimukselle hyvin suuri. Tuloksena harrastuksista, joista edellä olen puhunut, oli Lagerbringin Swea Rikes Historia. Sen ensi osa ilmestyi vuonna 1769. Tämä tutkija kyllä käytti tarkkaa lähdekritiikkiä ja koetti nojautua ainoastaan historialliseen totuuteen. Miten voimakas tämä harrastus oli, todistavat seuraavat sanat, jotka hän kirjoitti vähää ennen kuolemaansa: "Täytän 80 vuotta helmikuussa vuonna 1786. Ehdinkö niin kauvaksi en tiedä, vielä vähemmin, elänkö kauvemmin; sen minkä kirjoitan, pitää olla totta ja niin totta, että kaikki voidaan painattaa versaalikirjaimilla kuolemani jälkeen, jos niin halutaan".[67] Kuitenkaan ei hänkään voinut vapautua esittämästä aikaisinta epävarmaa traditioonia historiana.
Sentähden ilmoittaakin Gjörwell Lagerbringin teoksesta kaikessa hiljaisuudessa Lidénille: "Se on liiaksi resonneeraava, olisin toivonut vähemmin päähänpistoja ja enemmän tutkimusta, vähemmän satuja ja enemmän totuutta". Ja hän lopettaa huomauttamalla, että kun Schlözer saa nähdä teoksen, suuttuu hän kerrassaan.[68] Göttingeniläisen tutkijan ajatusta ei tarvinnutkaan kauvan arvailla, sillä jo 1772 ilmestyi hänen Nordische Geschichtensä, jossa hän julistaa kaikki lähteet jotka käsittelevät Ruotsin pakanahistoriaa pelkiksi saduiksi ja asettaa kristityn ajan alun sen historian alkukohdaksi. Islantilaisten lähteitten todistusarvon näihin aikaisempiin aikoihin nähden hän kieltää kokonaan. Vielä selvemmin ja jyrkemmin esittää hän kantansa teoksessa "Isländische Litteratur und Geschichte".[69] Mutta kuten arvata saattoi, asettuivat pohjoismaisista tutkijoista useimmat tätä negatiivista kritiikkiä vastaan ja riitaa kesti tämän johdosta läpi koko 18. vuosisadan.
Islantilaiset lähteet olivat näin joutuneet taistelun keskustaksi, jota käytiin Ruotsin pakana-ajan traditioonista ja samalla traditioonista yleensä. Ulkonaisten ja sisällisten tuntomerkkien nojalla oli Schlözer julistanut ne kristillisen ajan saduiksi, joilla ei ollut mitään historiallista todistusarvoa, vielä vähemmin pakana-aikaan nähden. Mutta samana vuonna kuin Nordische Geschichte ilmestyi Schlözerin vanhan opettajan Ihren kirjanen "Bref till Herr Cancellie-Rådet Sven Lagerbring, Rörande Then Isländska Edda".[70] Ihre käsittelee Eddaa kokonaisuutena, kansanhengen luomana, hän lähtee olosuhteista, joissa se on muodostunut, tutkii, missä tarkoituksessa se on kirjoitettu ja mikä merkitys sillä on ollut. Hän erottaa traditioonin sellaisena kuin se on kulkenut kansan huulilla siitä, joka sittemmin on muistiinpantu. Näin asetti hän positiivisen tutkimustavan entisen negatiivisen sijaan, joka, kuten ennen olemme Schlözerillä nähneet, julisti traditioonin perättömäksi, ellei sitä voinut seurata melkein tapausten aikoihin asti.
Huomio, että lähteet eivät ole arvosteltavat ainoastaan kukin sellaisenaan erinäisenä kokonaisuutena, vaan samalla myöskin osana sen ajan ajatustavasta ja ympäristön olosuhteista, alkoi yhä enemmän selvitä. Viittaan vain siihen että Lowth Englannissa jo vuonna 1753 oli selittänyt raamattua erityisten olosuhteitten nojalla, jotka sen syntymämaassa vallitsivat. Tämän ajatustavan leviämiseen sekä Saksassa että Ruotsissa lienee nyt tuo Ihren kirjanen etupäässä vaikuttanut. Niinpä kirjoittaa Thunmann Hallesta entiseen kotimaahansa: "Traditioonin arvosta on paljon kirjoitettu ja väitelty. Hyvin kaunista on se, mitä herra kanslianeuvos Ihre kirjoittaa tästä herra v. Lagerbringille. Minun mielestäni on aina otettava huomioon sen kansan luonne, tavat ja yhteiskuntamuoto, jonka keskuudessa nuot traditioonit ovat säilyneet. Mitä islantilainen, kalmukki, araabialainen tietää kertoa sukujohdostaan, on, ellei hän nouse liian korkealle, enimmäkseen totta: jos hän kertoo muita tapauksia sen ohessa, olen jo enemmän epäluuloinen: ne ovat olleet enemmän vaaranalaisina".[71] Ja J. Ph. Murray kirjoitti samana vuonna tutkimuksen Eddasta, jossa vertaili tätä teosta silloiseen Europan sivistystilaan, koettaen siten tulla ymmärtämään sen merkitystä. Etupäässä hän kuitenkin ajatteli esikuvia, joita sen kirjoittajalla oli ollut.[72] Toiselta puolen on kuitenkin huomattava, ettei tuo käsitystapa tutkimuksessa kuitenkaan saanut niin suurta merkitystä kuin olisi voinut odottaa. Kritiikki pysyi edelleenkin pääasiassa negatiivisena ja tärkeimpänä puolena pysyi erehdyksien poistaminen. Niinpä Gagnerus käyttää Ihren huomauttamaa menettelytapaa vain erehdyksiä selville saadakseen lausuessaan antiikin kirjoittajista: "Ajan pimeyden ja maailman silloisen maun eli ajatustavan ympäröiminä, samalla sankariajan paljon liioittelun ja satunnaisuuden harhaanvieminä, nuot muinaiset kirjoittajat kirjoittivat ajan luonteen mukaan ja usein ikäänkuin saattaakseen jälkimaailman hämmästymään ja ihmettelemään kaikkea kaunista ja ihmeellistä".[73]