Tehdäksensä kriitilliseen ajanlaskuun perustuvaa tutkimustaan varmemmaksi koettivat nämät tutkijat tukea sitä arveluilla, joita saivat historiallisten jätteitten tarkastelusta. Wilde huomauttaa etteivät epävarmat traditioonit kelpaa ajanlaskun perustaksi, vielä vähemmin poliitiset ja filosoofiset mietteet, vaan sitten mieluummin hautaustapa eri aikakausilla.[48] Dalin taas asetti kuuluisan ajatuksensa veden vähenemisestä tuollaiseksi perustaksi. Ruotsi oli näet muka vasta jotenkin myöhäisenä aikana kohonnut merestä, joten kuvittelut siellä olleesta valtakunnasta eivät sellaisinaan voineet pitää paikkaansa. Myöskin Newtonin hallituskausien keskimääriin perustuvaa laskutapaa käytettiin ajanlaskun apuna. Näemme siis, miten luonnontieteellinen ajatustapa tähän tutkimustapaan vaikutti.
Traditioonia, jota soviteltiin ja järjesteltiin tällaisten teoriain mukaiseksi, kohdeltiin jotenkin suurella kunnioituksella, käsitys siitä oli näet jotenkin samanlainen kuin samaan aikaan Saksassa. Niin sanoo Wilde traditiooneista, että "ne, jotka perustuvat suullisiin kertomuksiin, ovat tosiaankin historiallisia ilmoituksia, parasta lajia, jota saattaa tavata ja ne taas, jotka perustuvat vanhoihin skaldien runoihin ja satuihin, vaikkapa ovatkin satumaisia ja mahdottomia, ovat myöskin pidettävät historiallisina muistomerkkeinä, jos kohta älykäs lukija ei ota niitä kirjaimen mukaan".[49] On niistä vain poistettava vieraista aineksista johtunut sekotus. Parhaiten osottaa Dalinin lähdetutkimus, miten vähän arvoa vielä pantiin tapausten aikuisiin lähteisiin tunkeutumiselle ja miten paljon siis toiselta puolen luotettiin myöhempään traditiooniin. Tosin sanoo hän itse ammentaneensa vanhimmista ja viattomimmista lähteistä, mutta viitanneensa kuitenkin mieluummin Tradempiin, jotta lukija helpommin voisi löytää lähteen.[50] Todella tuntuu kuitenkin siltä, kuin hän ei olisi ensinkään noita alkuperäisiä lähteitä tarkastanut, vaan luottaen johdettuihin lähteihin arvelematta ottanut esitykseensä myöhempiä lisiä ja arveluja.
Kuitenkin olivat nämät tutkijat täysin tietoisia tuollaisten arvelujen tuottamasta vaarasta, "Kuitenkaan ei sitä voida säännöillä estää, vaan riippuu se enimmäkseen yleensä historiallisesta varovaisuudesta sekä asiain yhteyden ja aikain olojen ymmärtämisestä. Siitä se riippuu myöskin maantieteellisissä arveluissa, jotka koskevat hämäriä ja satuaikoja ja joita enimmin käytetään väärin, kun samanlaisilta kuuluvain nimien mukaan päätetään henkilöitten ja koko kansain alkuperästä",[51] lausuu Wilde. Jonkinlainen kammo päätelmiä ja arveluja kohtaan jäi tutkijoille läpi koko vuosisadan, rudbeckiläisyyden viat kun tässä suhteessa olivat liian varottavina esimerkkeinä. Toiset käyttivät niin negatiivista kritiikkiä kuin voivat, luottaen vain varmojen lähteitten selviin sanoihin, toiset eivät edes uskaltaneet oikein syventyä epävarmoihin aikakausiin. Kun etevä historioitsija Olavi Celsius joutuu tällaisia koskettelemaan, kirjoittaa hän heti aluksi: "Mutta enpä rohkene aivan syvälle tähän aineeseen pelosta, että kun toinen ajatus aiheuttaisi toisensa ja joitakuita todennäköisyyksiä ilmenisi, rupeaisi kynä piankin rudbeckiseeraamaan ja goropitseeraamaan, kuten Leibniz sanoo, se on täyttämään paperin arveluilla ja unohtamaan aineensa".[52]
Sekä Wilde että Dalin, mutta etenkin jälkimäinen olivat tosin moittineet liiallisia arveluita ja otaksumisia, vaan siitä huolimatta ei heiltä itseltänsä niitä puuttunut. He pyrkivät kuitenkin ennen kaikkea niin luonnollisiin arveluihin kuin suinkin. "Olen esittänyt päteviä todistajia" — sanoo Dalin — "en ole kuitenkaan minkään historiankirjoittajan merkityksen antanut määrätä toimintaani, vaan pidättänyt itselleni vapaan valinnan ja hyvien historiallisten todistusten puutteessa olen arvostellut sen mukaan, mikä parhaiten on sopinut luontoon".[53] Hyvään makuun ja oikeaan vaistiin perustuvaa hyvää kritiikkiä he siis käyttivät.
Yleinen vastustus, jonka Dalinin tutkimustapa sai osakseen Ruotsissa, osottaa miten syvällä yleisön mielissä 17. vuosisadan käsitteet vielä piilivät. Historian vanhuuden ja muinaisen loiston poistaminen koski edelleenkin kipeimmin. "On myöskin uuden valtakunnanhistorian luoja jotenkin suuresti vähentänyt Ruotsin valtakunnan ikää" — sanoo Rhyzelius memoriaalissaan sekreetivaliokunnalle 1751 vuoden valtiopäivillä Dalinin teoksen johdosta — "josta meidän edesmenneet kuninkaamme ovat olleet niin huolissaan, että sentähden eivät ole mitään kustannuksia säästäneet, vaan asettaneet erityisiä virkamiehiä, joiden tulee valtakunnan kunniaksi sitä toteen näyttää ja tehdä ilmeiseksi. Sen ovatkin meidän muinaiset historioitsijamme tehneet niin hyvillä ja pätevillä syillä, joita ovat koti- ja ulkomaisista todisteista ottaneet, että itse ulkomaalaisetkin ovat sen johdosta olleet pakotetut myöntämään isänmaallemme edun olla yksi vanhimmista valtakunnista".[54] Toiselta puolen Dalinin teos ehkä enimmin vaikutti muutokseen, joka nyt lopullisesti tapahtui suuren yleisön käsityksessä historiantutkimuksesta ja sen tehtävästä.[55] Dalin on tehnyt saman työn Ruotsissa kuin valistuskirjailijat Ranskassa ja koko hänen olemuksensa historiantutkijana muistuttaakin heitä.
Vapautuminen entisestä katsantotavasta sai kuitenkin varman pohjan tarkistuneesta lähdekritiikistä. 17. vuosisadan lopulta asti koetettiin tunkeutua alkulähteihin ja johdetut lähteet menettivät yhä enemmän arvonsa. Kehitys tapahtui kuitenkin vaan vähitellen. Messenius oli vielä verrannut eri aikain lähteitä samanarvoisina keskenään, ja jos antoi toiselle etusijan vanhemmuuden vuoksi, oli se vain näennäistä. Varsinaisena syynä tähän ei ollut ilmoituksen ikä, vaan soveltuminen tahi soveltumattomuus hänen ajatuskantaansa. Ja näin menettelivät tutkijat vielä kauvan jäljestäkinpäin.
Ensimäinen, joka tutkimuksensa koetti perustaa ensi sijassa alkulähteihin oli Benzelius. Tutkijauransa lopulla sanoo hän myöhemmästä tutkijasta: "Minä en usko häntä enää ennenkuin hän tahi se, joka sokeasti seuraa häntä, näyttää, että joku toinen on sanonut myöskin niin ja silloin saamme puhua tämän kanssa ja kysyä mitä syytä hänellä oli".[56] Hän koetti myöskin määrätä käytettävänään olevain lähteitten iän voidaksensa päättää niissä olevain ilmoitusten vanhuutta, ja pääpiirteissä hän onkin sen tehnyt. Kuitenkin Benzeliuskin vakuuttaa, että myöhemmät lähteet ovat luotettavampia kuin vanhemmat, koska edelliset huolellisemmin ja tarkemmin ovat ottaneet huomioonsa ilmoituksia ja erilaisia olosuhteita.[57]
Benzelius oli vilkkaassa yhteydessä ranskalaisten benediktiinein ja muitten sikäläisten lähteiden tutkijain kanssa. Hän piti luentoja ruotsalaisesta lähdekirjallisuudesta, eri lähteitten merkityksestä ja suhteesta toisiinsa. Hänen tärkein tutkimustyönsä oli niiden selitteleminen, tekstin paranteleminen ja tarkka julkaiseminen. Hänen kauttansa saivat ne oman itsenäisen arvonsa tutkimuksessa.
Samaan aikaan kuin Benzelius julkaisi lähdekokoelmansa, toimitettiin useita paljoa suurempia kokoelmia. Sellaisia olivat Messeniuksen ja Hadorphin kokoelmat, sellaisia olivat Örnhjelmin bullaario ja kuuluisa Palmsköldin kokoelma Upsalassa. Genealoogisia kokoelmia ja sukujohtoja tehtiin tavattoman runsaasti. Mutta niistä puuttui kriitillisyyttä ja tarkkuutta. Tässäkin suhteessa kesti kauvan ennenkuin totuttiin tarkkuuteen ja huolellisuuteen pikkuseikoissa, v. Stiernman, joka julkaisi teoksensa 18. vuosisadan keskivaiheilla, näyttää olleen kokonaan tarkkuutta vailla. Hänen matrikkelistaan sanoo Tilas: "Olen ruvennut enemmän kuin ennen huomaamaan, miten hävittävästi v. Stiernman on hyökännyt eteenpäin historiallisessa matrikkelissaan. Minä vihoittelin kaksi päivää, vihdoin päätin perinpohjin uudestaan valmistaa uuden matrikkelin ja itse käydä pöytäkirjat läpitse vanhimmista ajoista. — — — Minä kauhistun nähdessäni, kuinka v. Stiernman on pillastunut ilman mitään syytä vastoin kaikkea totuutta ja luulen, että hän on uneksinut koko joukon".[58]
Tämä tapaus on kuvaava. Uuden tutkijapolven tehtäväksi tuli edeltäjäin kokoamain suurten kokoelmain tarkasteleminen ja paranteleminen, yksityiskohtain asettaminen oikeaan paikkaansa ja arvoonsa. Tätä he pitivät ensimäisenä ja tärkeimpänä velvollisuutenaan, vasta toisessa sijassa tuli historiallisen esityksen kirjoittaminen tämän alemman kritiikin pohjalla. Vasta tällaisen lähdekritiikin avulla toivoivat he myöskin voivansa selvittää kysymyksen Ruotsin muinaisuudesta eikä asettamalla uusia muka luonnollisempia otaksumia vanhojen sijaan.