Tämä taipumus alkoi jo unioonin aikana. Se asetti Ruotsin historian yhteyteen gootilaisen kanssa ja etsi sille alun raamatusta. Näin löydettiin joukko uusia lähteitä isänmaan historialle. 17. vuosisadan toisella puoliskolla kääntyi sitten tutkijain huomio islantilaiseen kirjallisuuteen ja sen ilmoitukset aiheuttivat uuden laajan tietovaraston sovittamisen Ruotsin aikaisimpaan historiaan. Paljon on moitittu tapaa, jolla tutkimus käytti hyväkseen noita lukuisia lähteitä. Totta on, ettei pantu suurtakaan huomiota lähteiden todistusarvoon, vaan koetettiin sovittaa niiden ilmoitukset vaan siten yhteen, että ne muodostaisivat kokonaisuuden. Mutta tällainen menettely teki kuitenkin mahdolliseksi edes jonkinlaisen yleiskatsauksen saamisen Ruotsin historian kokonaisuudesta ja yhteydestä maailmanhistorian kanssa sekä niistä ilmoituksista, jotka olivat tutkimuksen käytettävinä. Jonkinlaisella syyllä saattoikin eräs 18. vuosisadan kriitillisimmistä tutkijoista, C.G. Nordin, selittää tämän tutkimuksen luonnetta näin: "Niille, jotka valistuksen uudistuessa Europassa alkoivat puhtaammilla aikeilla kirjoittaa historiaa, oli välttämätöntä koota kaikki kertomukset, hyväksyä luotettavat ja olla kokonaan hylkäämättä ne, jotka tuntuivat uskomattomilta: kokeeksi hyväksyä muutamia liioiteltuja käsityksiä, odottaa aikaa saadakseen parempaa tietoa ja sillä välin asettaa tapaukset parhaaseen mahdolliseen järjestykseen. Sillä tavalla on systematiseeraava historia syntynyt".[41]

Jo 17. vuosisadan lopulla alkaa kuitenkin vastustus tätä tähän asti vallalla ollutta tutkimustapaa vastaan ja uuden kritiikin ensimäiset piirteet esiintyvät samalla. Esipuheessa Ruotsin kirkkohistoriaan, joka ilmestyi vuonna 1689, Örnhjelm ilmoittaa poikenneensa useissa kohdissa edeltäjäinsä ilmoituksista, totuuden, historian ylimmän lain pakottamana. Hänen tarkoituksensa ei kuitenkaan ole moittia noita tutkijoita itseä, vaan erehdyksiä, jotka he ovat esityksissään tehneet, ilman katkeruutta tahi vainoamishalua. Itse hän puolestaan viittaa lähteihinsä, ei kuitenkaan ylimalkaisesti, vaan mainitsemalla kunkin paikan erikseen, jotta lukijat saattaisivat helposti verrata esitystä alkulähteihin. Örnhjelm onkin perustanut kuvauksensa alkuperäisiin asiakirjoihin.[42]

Tämä oli nyt tapa, jota yhä useammat tutkijat käyttivät työssään. Tosin pysyi edellisen ajan jättämä käsitys Ruotsin muinaisuudesta edelleenkin voimassa, mutta lähteiden tarkka tutkiminen poisti paljon yksityisiä erehdyksiä. Tuo käsitys oli juurtunut ruotsalaisiin melkeinpä välttämättömänä osana heidän silloisesta valtiollisesta suuruudestaan ja koski liian läheltä heidän kansallista itsetuntoaan. Tosin kuninkaallinen historiograafi Olavi Hermelin moittii tutkijain liiallista isänmaanrakkautta, he kun siitä sokeutuneina selittävät väärin lähteitten sanoja ja hämmentävät lukijansa. Mutta tämä oli vain yksityinen tapaus.[43] Ylipäänsä pidettiin innolla kiinni muinaisen suuruuden kuvitteluista ja oltiinpa valmiita käyttämään esivallan apua toisin ajattelevia vastaan.

Niin kerrotaan, että Lundin professori Stobaeus oli luvannut kumota Rudbeckin mielipiteet, mutta tämän uhkausten pelottamana sitten peruutti aikeensa.[44]

Kuitenkin oli tutkimus saanut aivan toisen luonteen uuden luonnontieteitten ja filosofian hedelmöittämän ajatustavan vaikutuksesta. Niinpä Rydelius tutkimuksissaan inhimillisestä opista todistelee, että opin tarkoituksena on oman tietämättömyyden tunteminen ja ellei tätä tiedä, ei tiedä mitään. Ja tietojaan ei pidä perustella vain järkisyillä vaan myöskin kokemuksella, ellei sitä voi, on parasta jättää asiat ratkaisematta.[45]

Ylipäänsä heikkeni tutkijain persoonallisen opin vaikutus heidän tutkimustapaansa. Ennen olivat he ennen kaikkea tahtoneet esittää laajaa oppiansa teoksissaan. He tutkivat suuria aloja historiasta ja viittasivat lähteihinsä aivan ylimalkaisesti mainiten "vanhoja arvokkaita lähteitä", joista muka olivat saaneet tietonsa. Lukijain tuli luottaa heidän oppiinsa ja tottumukseensa sekä tutkimuskykyynsä ja tuon persoonallisen arvonantonsa tähden uskoa heidän ilmoituksiaan. Ja jos esitettiin heidän ajatuksestaan eriäviä mielipiteitä, pitivät he sitä loukkauksena omaa arvoansa vastaan oppineina. Nyt sitävastoin vedottiin lukijain omaan tuomioon viittaamalla ilmoituksiin, jotka todistivat väitteet oikeiksi, ja huomautettiin useimmiten, että korjaukset ja parannukset olisivat kirjoittajille itselle iloksi ja itse asialle hyödyksi. Itse he sanovat tuntevansa, että ovat voineet erehtyä, ovat kuitenkin etsineet totuutta kykynsä mukaan.

Tällaisen tutkimustavan täytyi lopultakin kumota vallalla oleva käsitys
Ruotsin muinaisuudesta. Tähän lienee osaltaan vaikuttanut sekin, että
Ruotsin suurvalta-asema 1700 luvun alulla meni hukkaan ja sen kautta
väheni tarve ylistellä valtakunnan vanhuutta ja arvokkuutta.

Aluksi koetettiin saada selvyyttä Ruotsin vanhimpaan historiaan siten, että vertailtiin ja soviteltiin erilaisia ilmoituksia keskenään, jotta tuon sisällisen kritiikin kautta muodostuisi todennäköinen tulos. Erittäinkin arveltiin oikean ajanlaskun kelpaavan perustaksi, jolla helposti voisi järjestää ilmoitukset oikealle kohdalleen, vieläpä hyljätä siihen perustuen sellaiset, jotka tuntuivat epäiltäviltä. Jaettiin senjohdosta historia hämärään, myytilliseen ja historialliseen aikaan ja kohdeltiin kahden ensimäisen ajan ilmoituksia hyvin varovasti. Myöskin otettiin mikäli mahdollista kirjoittajan luotettavuus ja ominaisuudet huomioon. "Ettei sekavuutta tähän asti ole parannettu, johtuu enimmäkseen siitä", sanoo eräs tutkija, "että kirjoittajat mukautuvat lukijan mielen ja maun mukaan. Useimmat etsivät lepoa ja ajankuluketta: Säännönmukaiset tutkimukset oikeasta ajanlaskusta sekä sekavien, epäselvien ja muihin takertuneiden ilmoitusten sovitteleminen tuottaa päänvaivaa. Sentähden ovat useimmat kirjoittajat valinneet, mitä heistä näytti sopivimmalta, ilmoittamatta lähdettä tahi sen luotettavuutta, joka ei olisi voinut tapahtua ilman kritiikkiä".[46]

Tuollaista kritiikkiä käyttävät Ruotsin tunnetuimmat tutkijat 18. vuosisadan alkupuolelta, Wilde ja Dalin. Edellinen lausuu muistutuksissaan Pufendorfin Ruotsin historiaan, ettei nykyisellä valistuneella ajalla voinut luottaa ainoaankaan kirjoittajaan, erittäinkään ei silloin kun tämä luottamusta vaatii jättämällä lähteensä mainitsematta. "Tuollaisissa eroavaisuuksissa ei ole mitään luotettavuutta", jatkaa hän, "paitsi aineiden, niiden syiden ja olosuhteiden luonnollinen yhteys ja yhtäpitävyys, jonka mukaan kertomuksia tulee koetella samoinkuin itse eroavaisuutta ja sen syytä, joko se sitten johtuu visseistä aikeista tahi vain tapauksista ja erehdyksistä".[47] Muistutuksissaan koetti Wilde näin selvittää sekavuutta, jota hänen kommenteeraamansa Pufendorfin teos ei yrittänytkään tehdä, tyytyen vain ilmoittamaan, "ettei tuollaisissa ikivanhoissa asioissa mitään epäilemätöntä ole".

Tuollainen menettely oli luonnollinen niinkauvankuin ei johdonmukainen tapausten aikuisten ilmoitusten vaatiminen ollut tunnustusta saanut. Tämän periaatteen valtaanpääsöä taas vaikeutti se seikka, etteivät vanhemmat kirjoittajat olleet viitanneet alkulähteihinsä eivätkä tutkijat uskaltaneet ruveta heidän ilmoituksiaan ilman muuta sentähden hylkäämään. Senlisäksi pelkäsivät he, että tuollaisen kritiikin kautta syntyisi aukkoja tietovarastoon ja historian yhtenäisyys silloin katkeaisi, jolloin sen pragmaatinen arvo samalla vähenisi. Pidettiin siis vielä kiinni aikeesta saada isänmaan historialle täydellinen yhteys, jonka aikeen 17. vuosisadan systematiseeraava suunta oli perinnöksi jättänyt, Huomaammekin sentähden, että Wilde ja Dalin vielä antavat tunnustuksensa Rudbeckin työlle, vaikka varovasti suhtautuvatkin hänen käsitykseensä. Paljoa myöhemminkin tutkijat näin ajattelivat ja esimerkiksi Warmholtz on lähes samalla kannalla.