Kun Schlözer arvostelee legendoja koettaa hän kaikenlaisilla varokeinoilla poistaa kaiken sen, joka tuntui epäilyttävältä, Menettelyään hän kuvaa näin: "Mutta kuka uskoisi legendoja? Kuitenkin tahdon sovitella ja hyväksyä, mitä kertovat 1) sellaista, joka ei ole selvästi järjetöntä satua, 2) joka ei selvästi vastusta muuta, oikeaa historiaa, 3) joka ei kouriintuntuvasti loukkaa ajanlaskua, 4) ellei ole selvää syytä epäilyyn, että puoluehenki tahi säätyetu on vietellyt kirjoittajaa lisäilyihin, 5) jolla ei ole ainoastaan mahdollisuutta, vaan myöskin sisäistä todennäköisyyttä".[28] Syynä tällaiseen negatiiviseen menettelyyn oli se, että göttingeniläiset tutkijat eivät ymmärtäneet missä tarkoituksessa ja millaisessa mielentilassa legendat olivat kirjoitetut, eivätkä koettaneet käsittää niitä silloisen ajatustavan tuotteina. Korkeintain saattoivat he huomata, että määrätyt erehdykset johtuivat jostakin "harhaan menneestä mausta" ja poistivat ne sen perusteella. Näin kohtelivat he noita hengentuotteita aivan mekaanisesti, hyväksyen ja hyljäten mielensä mukaan ja luullen, että kirjoittajat olivat liittäneet ylenluonnollisen vain löyhästi tosiasiain viereen, josta sen saattoi helposti erottaa.

Tässä siis, missä kirjallinen ilmoitus päättyi ja sen vanhin säilynyt muistomerkki viittasi suulliseen kertomukseen, ei voitu enää käyttää filoloogiseen kritiikkiin perustuvaa menettelyä tapausten aikuisiin lähteihin pyrkien. Ja kun ei tahdottu vanhaa lähdettä kerrassaan hyljätä täytyi turvautua vanhaan, hyvään makuun perustuvaan kritiikkiin. Göttingeniläiset tutkijat ymmärsivät kyllä hyvin, miten epäluotettava suullinen traditiooni oli. "Suurenmoinen tehtävä: tunnetusta sadusta löytää totuus; mutta paha kyllä yhtä vaikea, kuin lääketieteessä: keksiä lääke määrättyyn tautiin", lausuu Schlözer kerran.[29] Hän vertaili mielellään traditioonin syntymistä siihen tapaan, jolla hän oli huomannut oman aikansa huhujen ja juttujen syntyvän ja koetti pitkällisen tutkimuksen kautta saada tässä jonkinlaista käytännöllistä tottumusta.

Kuitenkin osotti tämä kanta ainakin käytännössä edistyneempää käsitystä kuin entisen hyvään makuun perustuvan tutkimuksen menettely. Ja erotus tuli selvästi näkyviin riidassa, jota käytiin vanhempien ja nuorempien välillä tavasta, jolla traditioonia oli käsiteltävä. Eräs edellisistä, C.A. Bel huomauttaa, ettei traditioonia saanut pitää epäluotettavana ennenkuin se oli varmoilla todistuksilla siksi näytetty. Sillä hän arveli, että traditiooni pysyi pääasiassa samanlaisena, vaikka erityiset tapaukset saattoivat siihen haitallisesti vaikuttaa. "Sanotaan että se on voinut turmeltua" — sanoo Bel — "mutta minä en välitä siitä mikä on voinut tapahtua: mutta että se toden teolla on tapahtunut, se on traditioonin vihollisten näytettävä".[30] Tottumuksen kautta saavutettua kykyä muka erottaa todellinen vääristellystä, jonka avulla göttingeniläiset koettivat hankkia niin suuren todennäköisyyden kuin suinkin tutkimuksilleen, eivät vanhemmat tutkijat ollenkaan hyväksyneet. "Sentähden he lukevat jo sen historioitsijalle erityiseksi hyveeksi, että hän eroaa luotettavista kirjoittajista, ei kysy todistajia, vaan omaa ajatustaan siitä miten asiat ovat käyneet tahi niiden olisi pitänyt käydä sekä myöntää kaikki halulleen ja hätäisyydelleen arvostellessaan".[31]

Samaan suuntaan kuin suullista traditioonia käyttivät göttingeniläiset historiallisia jätteitä, etenkin kieltä. Molempia todistuskeinoja oli heistä yhtä paljon väärinkäytetty ja tätä väärinkäyttöä he molemmissa tapauksissa tahtoivat poistaa negatiivisen kritiikin avulla. Päättelemistä kielellisistä todistuskappaleista he koettivat rajoittaa kaikenlaisilla varokeinoilla. Niin erottaa Thunmann onomatopoieetiset sanat pois vertailuun kelvottomina, niinpä hän myöskin verratessaan liettualaisia sanoja muunkielisiin, mieluummin ottaa huomioon yhtäläisyydet slaavilaisten naapurikielien, kuin kaukaisemman suomen- tahi gootinkielen kanssa.[32] Yhtä varovasti hän käytti etymologiseeraamista. "Vaikka olen pitänyt vähän hyödyttävänä työnä etymologiain etsimistä vanhoista kansainnimistä", hän sanoo, "olen kuitenkin toisinaan huvin vuoksi siihen ryhtynyt. Kun sitten huomasin, että kritiikki ja filologia todella perustuvat selvään logiikkaan, ja että riittävä ihmisten tunteminen kaikissa niiden oloissa ja muodostumisissa paljon tukee ja selvittää sitä, määräsin monen kokeilun jälkeen vissejä lakeja, joiden mukaan minun on etymologiseeraaminen".[33]

Ja näin saamaansa metoodia käyttivät tutkijat sittenkin vielä rajoituksilla. "Kuitenkin myönnän mielelläni", sanoo Fischer, "että etymologia yksin ei riitä kielten sukulaisuutta selvittämään: mutta jos maantiede ja vanhan sekä keskiajan historia sekä vielä kansain yhteiset tavat ja tottumukset sitä tukevat, niin ymmärtääkseni saattaa täydellä syyllä tehdä johtopäätöksen toisesta asiasta toiseen".[34] Ja Schlözer lausuu saman ajatuksen seuraavin sanoin: "Rudbeck muodostaa faktoja etymologioista: minä esitän ensin faktat historiasta ja vahvistan tahi selitän ne etymologian avulla".[35]

Näin rajoitettiin kielellisten todistusten käyttöä yhä enemmän. Rajoitukset eivät kuitenkaan olleet yksinomaan negatiivisia luonteeltaan, vaan yhdessä suhteessa vaadittiin vertailuilta sellaisinaan sisällistä todennäköisyyttä. Ei näet enää riittänyt että sanat ensi kuulemalta kuuluivat samanlaisilta tahi että ne kirjoitettuina sisälsivät samoja kirjaimia, vaan piti osottaa niiden todella voineen muuttua toisesta kielestä toiseen juuri siten kuin ne olivat muuttuneet. "Totta on", sanoo Schlözer, "että kirjaimet muuttuvat, kun siirtyvät aikakaudesta toiseen, maasta, kielestä toiseen, mutta ne muuttuvat lakien mukaan, jotka saattaa ja tulee todistaa induktioonin avulla monista muista kielistä otetuilla esimerkeillä".[36] Tuo käsitys kielilaeista oli kuitenkin hyvin epämääräinen. Tutkijat näet eivät koettaneet osottaa eivätkä otaksuneetkaan, että nuot lait olivat vaikuttaneet määrätyillä ajoilla määrätyissä maissa juuri niin eikä toisin. Heille riitti vain se, että tuollainen äänteenmuutos jossakin maailmassa ja jossakin kielessä oli jonkun kerran tapahtunut ja siis oli ihmisten puheorgaaneille mahdollinen suorittaa. Tämä ajatustapa johtui osaksi siitä, että yksityisten henkilöitten arveltiin vielä muuttelevan jonkun verran mielensä mukaan eri sanoja.[37] Toiselta puolen ei taas pantu kyllin suurta huomiota erilaisiin olosuhteisiin määrättyinä aikoina ja siitä johtuvaan erikoiskehitykseen, vaan koetettiin kaikkea selittää yleisten lakien kautta. Huomaamme siis, miten läheisesti tämäkin tutkimushaara oli yhteydessä yleistävän pragmaatisen käsityksen kanssa, joka silloin oli vallalla.

Tämä göttingeniläisten menettelytapa oli kuten sanoin johtunut vähitellen vanhemmasta tutkimustavasta. Kuitenkaan ei se ollut sekään aivan itsenäisesti muodostunut. Leibniz oli aikoinaan antanut esikuvan maltillisesta etymologiseeraamisesta, viitaten siihen, että sanojen muuttuminen johtui osaksi sielun, osaksi puheorgaanin muuttumisesta.[38] Hän oli myöskin asettanut muutamia sääntöjä etymologiain tekemiselle. Myöhemmin oli luonnontieteitten harrastus vaikuttanut tällekin alalle, aikaansaaden varmemman metoodin. Se kuvastuu seuraavista Schlözerin sanoista: "En keksi parempaa keinoa vanhimman ja keskiajan historian sekavuuksien välttämiseksi ja sen epäselvyyksien selvittämiseksi, kuin Linnaeuksen metoodin mukaan valmistettu, luokkiin ja lahkoihin, sukuihin ja lajeihin jaettu kansojen järjestelmä, Niinkuin Linnaeus jakaisi eläimet hampaitten ja kasvit heteiden mukaan: niin järjestäisi historiantutkija kansat kielten mukaan".[39] Tämä käsitys, joka katseli kansoja niiden oleellisten tunnusmerkkien mukaan, sen sijaan että se olisi pitänyt silmällä vanhoja traditiooneja ja koettanut johtaa kansain sukuperää toisista kansoista, pääsi nyt vallalle. Olen edellisessä jo viitannut sen esiintymiseen Ranskassa.

Göttingeniläinen tutkimus oli tässä suhteessa kuitenkin saanut aatteita vielä kolmanneltakin taholta, nimittäin Ihren tutkimuksista Ruotsissa. Kun seuraavassa esitämme Ruotsin ja Saksan historiantutkimuksen keskinäistä vuorovaikutusta, tulevat nämätkin tutkimukset esitettäviksi.

IV.

Ruotsissa oli reformatiooni aiheuttanut oman historiantutkimuksen, joka koetti käsitellä aineksiaan itsenäisesti ja kriitillisesti.[40] Kuitenkin puuttui tältä tutkimukselta luonnollisesti tarkempi kriitillinen lähdetutkimusmetoodi, vaikkakin se hyvän vaiston avulla koetti valita lähteitänsä. Läheisesti se sitäpaitsi oli liittynyt historiallisiin esityksiin, joita täällä oli keskiajalta, erittäinkin Eerik Olavinpojan historiaan. Mutta sitten alkoi Ruotsissa oppinut historiantutkimus ja 17. vuosisadalla oli se täydessä kukoistuksessa. Erikoisen luonteensa sai se valtiollisen mahtavuuden johdosta, johon Ruotsi heti tämän ajan koittaessa oli kohonnut. Historiantutkimus oli näet kaikissa maissa silloin likeisessä yhteydessä hallitsijavallan kanssa ja työskenteli pääasiassa valtiollisen historian alalla. Eipä ihmettä siis, että kansan voimistunut itsetunto etsi tyydytystä menneisyydestään, koettaen kuvitella maan muinaista mahtavuutta niin suureksi kuin suinkin.