Tällaisesta pragmaatisesta käsityksestä toivoi Gatterer uuden saksalaisen historiankirjoituksen syntyvän. Hänen aavistuksensa toteutuivatkin, mutta tuo pragmaatinen käsitys esiintyi aluksi pääasiallisesti toisella alalla, nimittäin lähdetutkimuksessa.

Ranskalaisen valistusfilosofian aatteet vapauttivat saksalaisen tutkimuksen riippuvaisuudesta, jossa se tähän asti oli ollut edellisen ajan tutkimuksesta. Se muuttui täälläkin rohkeaksi ja itsenäiseksi. Erotettiin tarkoin se, mikä noissa vanhoissa lähteissä oli oman ajattelemisen ja tutkimisen tulosta, mikä taas vielä vanhemmista lähteistä saatua. Mitä edelliseen ryhmään kuului, se tarkastettiin uudelleen ja ellei kestänyt tarkastusta, hyljättiin empimättä. Muut tiedot verrattiin alkulähteihin ja poistettiin kaikki, jota ei näistä voitu löytää. Ja alkulähteiden tietoja ei ennen hyväksytty, ennenkuin tunnettiin kuka ne oli kirjoittanut ja oliko kirjoittaja kertomainsa tapausten aikuinen.

Näin siis seurattiin kutakin ilmoitusta lähteestä toiseen, kutakin erikseen, mutta siltä otettiin myöskin lähde, jossa ilmoitus oli, kokonaisuudessaan huomioon. Etupäässä tietysti alkulähde. Niin lausuu Schlözer: "Nyt ei tosin mikään satukronikka ole niin kerrassaan tyhmä, ettei moni kohta siinä sellaisenaan ja erikseen otettuna tuntuisi mahdolliselta, järkevältä, vieläpä todennäköiseltäkin. — — — Ainoastaan kokonaisuus voi ratkaista ja sen täytyykin tehdä se".[22] Ja toisen kerran sanoo hän kirjoittajasta: "Usein voi hänet tavata noita sameita lähteitä käyttämästä; silloin seuraa häntä oikeutettu epäilys sellaisissakin kohdissa, joita ei voi todistaa samanlaisiksi kuin siinä, missä ne ensi kerran esiintyvät".[23]

Kuitenkin on tässä menettelytavassa vielä usein horjuvaisuutta ja epäjohdonmukaisuutta. Kun Schlözer toisessa kohdassa selittää, että kirjoittajan ilmoituksista, josta ei muuta tiedä kuin että hän on ihminen, ei voi saada mitään varmuutta, niin hän toisessa taas lausuu ilmoituksista, joiden alkuperästä ei myöskään mitään tiedetty: "Tärkeitä ovat kuitenkin nuot tiedot, ne johtukoot sitten mistä tahansa, ja ansaitsevat täyden luottamuksen: sillä mitä hyötyä olisi kellään ollut noin yksityiskohtaisesta valehtelemisesta".[24]

Tässä lähteitten tarkastelussa osotettiin kaikkea mahdollista tarkkuutta pienimmässäkin kohdassa. Huolellinen pikkuseikkain tarkastelu, "mikrologia", oli kysymyksessä olevan tutkijakoulun ensimäisiä vaatimuksia ja kaikkea hutiloimista etsittiin ja vainottiin mitä ankarimmin. "En naurua herättääkseni paljastanut edellisessä muutamia kirjallisia erehdyksiä. Vakava aikeeni oli tehdä selväksi tärkeä ja välttämätön tarve saada kerrankin tuo monessa suhteessa arvokas vanha historia myöskin arvokkaasti käsitellyksi",[25] lausuu Schlözer.

Tämä kriitillinen menettely oli aivan samanlaista, kuin filolooginen tekstikritiikki, jota tähän aikaan harjoitettiin ja joka oli saanut jo varman vakaantuneen muodon. Leipzigiläinen filoloogi Ernesti oli toiminnallaan sen tuntemista ja käyttämistä edistänyt ja göttingeniläinen Michaelis oli niinikään sitä laajalti harjoittanut. Näytteeksi sen menettelystä esimerkki. Ernesti kirjoittaa Michaelikselle vuonna 1751: "Olen nyt kiinni Tacituksessa ja huomaan enemmän kuin yhdestä esimerkistä, että kokonainen tusina oppineita ja kriitikeriä, joihin kopioitsijoita ei voi verratakkaan, on levittänyt painovirheen, joka vanhaan laitokseen oli hiipinyt, aina uudelleen ja uudelleen, eivätkä ole huomanneet, että toisinaan joku oli sitä arvostellut, mutta sekin vain arvelun kautta j.n.e."[26]

Juuri tämä filolooginen tekstikritiikki opetti tutkijat panemaan arvoa lähteitten ulkonaiseen puoleen enemmän kuin tähän asti ja arvostelemaan niitä ulkonaisen kritiikin avulla. Otettiin lukuun kaikki käsikirjoitukset lähteestä, jota oli arvosteltava, verrattiin niitä keskenään ja pyrittiin yhteiseen alkumuotoon. Ja erehetyksiä käsikirjoituksissa samoinkuin myöhempäin tutkijain hutiloimisesta syntyneitä vikoja aljettiin selittää interpretatioonin avulla. Tämän muotoon perustuvan kritiikin kautta sai tutkimus täyden varmuuden.

Tärkeänä edellytyksenä tällaisen menettelyn onnistumiselle oli se, että tutkimukset esitettiin sellaisinaan noiden tutkijain julkaisuissa kaikkine syineen ja vastasyineen. Vanhempain saksalaisten tutkijain teoksissa oli myöskin toisinaan harjoitettu samansuuntaista kritiikkiä, mutta tutkija oli siinä ainoastaan esittänyt tuloksensa viitaten vain lyhyesti menettelytapaansa. Göttingenin tutkijat eivät näin menetelleet ja siksi heidän teoksensa muodostuivatkin ainoastaan esitöiksi tulevalle historiantutkimukselle ja he pitivätkin itseänsä paremman kirjoittajasuunnan tienraivaajina. Schlözer lausuu kerran: "Jos tahtoo, voi koko tätä toista pääosaa Allgemeine Nordische Geschichtestä kutsua, ei tällä nimellä, vaan ainoastaan sen aineksiksi ja jos tahtoo, voi myöskin tuon sanan ainekset johdosta ajatella kaikkea sitä halveksittavaa, mitä erittäinkin meidän päivinämme eksoteeristen historioitsijain suuri joukko siitä ajattelee".[27]

Tämä tarkka filoloogiseen lähdetutkimukseen perustuva ja valistusajan kritiikin innostuttama tutkimussuunta käänsi ensi sijassa voimansa edellisen ajan tutkimusta vastaan, kuten edellä jo olen viitannut. Taistelu sen ilmoituksia vastaan määräsi kritiikin muodon ja toiminta-alan, tuo kritiikki kun muodostui vastakohdassa vanhempaan käsitykseen ja sai sentähden siltä epäsuorasti leimansa. Sen päätarkoituksena ei ollut oikeastaan uusien periaatteellisten menettelytapain selville saaminen, vaan määrätyn kriitillisen katsantotavan levittäminen ja valtaan saattaminen. Sillä oli siis tässäkin suhteessa valistusajan luonne.

Valistusajan katsantotavasta saivat nuot tutkijat toisenkin kritiikkinsä pääpiirteen. He eivät näet tyytyneet erottamaan pois ainoastaan sitä, joka ei ollut alkulähteissä tavattavissa, vaan poistivat myöskin sen, joka näytti näissä vähemmin uskottavalta, vaikka itse lähde tuntuikin varmalta. Mutta sen, joka näissä oli mahdollista, hyväksyivät he.