Sillä kuten valistusajan kirjoitus yleensä niin tämäkin esitti eri elämänalojen historian aivan erikseen. Niin on esim. Hume menetellyt, puolustaen kulttuurihistoriallisten erikoistietojen antamista eri kappaleissa sillä, että varsinainen historia muuten ei tule hyödylliseksi eikä ymmärrettäväksi. On kuitenkin yksi brittiläisen kirjoittajan teos, joka juuri tässä kohdassa on jättänyt Humen ja muut skotlantilaiset kirjoittajat jälkeensä. Se on Gibbonin tunnettu teos Rooman keisarikunnan häviöstä. Tavattoman laajain opintojensa ja tutkimustensa perusteella, jotka käsittivät yhtaikaa kaikkia tutkittavan elämän aloja, on Gibbonin onnistunut yhdistää nämät myöskin esityksessään yhdeksi kokonaisuudeksi.

Nämät ovat muutamia piirteitä brittiläisestä historiantutkimuksesta tällä aikakaudella. Se lienee vaikuttanut aikalaisiinsa enemmän tyynen käsitystapansa ja kriitillisen epäilemisensä kautta, kuin varsinaisen lähdekriitillisen menettelytapansa nojalla. Mutta ennen kaikkea vaikutti esityksen hieno, loistelias stiili ja taiteellinen rakenne.

III.

Kaikki nämät aatevirtaukset tulvasivat myöskin Saksaan ranskalaisen ja englantilaisen kirjallisuuden mukana, joka täällä levisi laajoihin piireihin. Ne vaikuttivat ratkaisevasti historialliseen käsitykseen täällä, sulautuivat saksalaiseen ajatustapaan ja hedelmöittivät sitä. Seurauksena tästä vieraitten ainesten ja vanhan kotoisen käsityksen yhtymisestä oli uusi omituinen historiantutkimus, joka 18. vuosisadan keskivaiheilta alkoi versoa muodostellen eri osissa maata erilaisia muotoja. Etenkin yliopistojen turvin nousi elinvoimaisia tutkijakouluja, jotka uutta tutkimustapaa kukin tahollaan ja omalla tavallaan kehittivät. Tärkein näistä oli epäilemättä Göttingenin koulu, jota tässä käyn tarkastamaan.

Sitä ennen on kuitenkin luotava pikainen silmäys historiantutkimuksen kehitykseen Saksassa tätä aikakautta varhaisempina aikoina.[17] Humanistinen liike ja etenkin reformatiooni olivat aikaansaaneet innokkaan toiminnan tällä alalla, varsinkin kirkkohistoria veti yleistä huomiota puoleensa. Tosin käytettiin kritiikkiä parhaasta päästä vissejä hengensuuntia tukemaan, näyttämään siinä tarkoituksessa vääriksi tahi taas toiselta puolen puolustamaan vanhoja traditiooneja. Mutta siten tuli kuitenkin käytetyksi lähteitä paljoa runsaammin kuin siihen asti ja sellaisia, jotka olivat aivan päinvastaista luonnetta. Riita raamatun auktoriteetista kehitti erityisesti raamatun kritiikkiä ja aiheutti määrättyjä sääntöjä tällä alalla. Tämä raamatullinen kritiikki vaikutti sitten suuresti historiallisen lähdekritiikin syntyyn.[18] Myöhemmin 30-vuotinen sota lamautti tutkimuksen joksikin ajaksi ja vasta 17. vuosisadan lopulla sekä 18. alulla se alkaa jälleen voimistua.

Vielä oli se paljon jäljessä ranskalaisesta ja englantilaisesta tutkimuksesta. Tutkijat syventyivät pikkuseikkoihin eivätkä voineet saada tapahtumista mitään eheämpää, laajempaa käsitystä, vielä vähemmin saattoivat esityksissään sitä ilmituoda. Heiltä puuttui hyvää makua ja varmaa vaistia, joille sen ajan ranskalainen kritiikki perustui. Lessing oli huomauttanut, että ne, joilla oli kirjallista kykyä, eivät viitsineet syventyä mitään tutkimaan ja ne, jotka tutkivat, eivät olleet muuta kuin oppineita.[19] Ja Leibniz valitti, että uutteruus oli ainoa saksalaisen tutkimuksen hyvä ominaisuus.

Tämä tulikin näkyviin lukuisissa lähdejulkaisuissa, vaikka tälläkin alalla vasta 18. vuosisadan alulla saatiin suurempia aikaan. Sitäpaitsi Leibniz sekä Mascow ja Bünau käyttivät hyvään aistiin perustuvaa kritiikkiä ja erottivat historiantutkimuksen siitä riippuvaisuussuhteesta, jossa se oli ollut muihin tieteihin. Erittäinkin ensinmainitun tutkijan vaikutus on ollut suuri sekä omassa maassaan, että myöskin pohjoismaissa. Mutta näiden kuoltua pysyi tutkimus entisellään ja sen tila rupesi yhä enemmän herättämään oppineitten joukossa mielipahaa.

Varsinkin ranskalainen tutkimus oli avannut heidän silmänsä. Ranskalaisia ja englantilaisia teoksia käännettiin joukottain saksaksi ja niissä oli paljon sellaisia, jotka käsittelivät Saksan omaa historiaa usein puutteellisesti ja virheellisesti. Vuonna 1761 valittaa eräs kirjoittaja tätä kuvaten samalla synkillä väreillä silloista historiankirjoitusta.[20] Koetetaan kirjoittaa — hän sanoo — liian miellyttävästi ja sukkelasti, mutta esityksen tarkkuus jää sivuseikaksi. Ja kun lähteitä ei mainita, estyy lukija omintakeisesta arvostelusta. Aiheet valitaan uusimmalta ajalta, vaikka lähteet, joista ne ovat selviteltävät, vielä ovat arkistoissa luopääsemättöminä. Ja jos joskus kirjoitetaan keskiajalta, ei voida arvostella eri asiain suurempaa tahi vähempää merkitystä, vaan kerrotaan erittäin seikkaperäisesti kaikenlaisia rosvojuttuja. Lähteitä julkaistaan hyvin vähän ja julkaisuissa tavattoman pitkäveteiset selitykset ottavat suhteettoman alan.

Tällaisista oloista lähti nyt göttingeniläinen tutkimus. Tarkkuus yksityiskohdissa ja syventyminen lähteihin jäivät sille perinnöksi vanhalta saksalaiselta tutkimukselta. Mutta se peri ranskalaisilta laajemman ja filosoofisemman käsityksen aineestaan sekä rohkean itsenäisyyden, jolla se sovitti käsityksensä aineksiinsa. Göttingeniläiset tutkijat suuntasivat tutkimuksensa etupäässä lähdekritiikkiin, mutta historiallinen käsityskin muuttui suuresti.

Saksalaiset omistivat näet ranskalaisten valistusfilosoofien esittämän pragmaatisen historiankäsityksen ja asettivat sen ihanteekseen. Tahi oikeammin se oli antiikin kirjoittajain pragmaatinen käsitys, jonka ranskalaiset ennen heitä olivat itsellensä omistaneet. Vuonna 1767 kirjoitti Gatterer Allgemeine historische Bibliothekiinsä kirjoituksen historiallisesta suunnitelmasta ja siihen perustuvasta kertomuksien yhdistämisestä. Hän lähtee siitä, että kaikki maailman tapaukset ovat yhteydessä keskenään. "Sillä ei mikään maailman tapaus ole niin sanoakseni insulaarinen. Kaikki riippuu toisistaan, aiheuttaa toisensa, synnyttää toisensa, aiheutuu ja syntyy sekä aiheuttaa ja synnyttää taasen. Ylhäisten ja alhaisten, yksityisten ja kaikkien yhteensä, yksityiselämän ja suuren maailman, vieläpä järjettömien ja elottomien olentojen vaiheet ovat sekaantuneet ja yhtyneet toisiinsa." Mutta historian tehtävä ei ole tämän yhteyden osottaminen, vaan ainoastaan merkillisimpäin tapausten kertominen ja niiden syiden etsiminen. Nämät ovat asetettavat "systeemeihin syitä ja seurauksia, keinoja ja aikeita", niin selviin kuin suinkin, vaikka alussa näyttääkin siltä kuin kaikki sekaisin kulkisi toistensa lävitse ja ohitse. Nämät eri systeemit muodostavat kokonaisuuden. "Jos eri systeemit niin samanaikuisia kuin toisiaan seuraavia tapauksia syntyvät kaukaisesta, yhteisestä syystä, muodostavat ne yhteensä historian".[21]