Kun käsitys ihmiskunnan kehityksestä vapautui uskonnollisen traditioonin määräämästä katsantotavasta, aljettiin tätä kehitystä käsitellä toisessa yhteydessä. Voltaire antoi laajan, ehkä liiankin laajan tilan esityksissään Aasian suurille pakanavaltioille, ja tuntemattomia, siihen asti halveksittuja kansoja ruvettiin nyt tutkimaan. Nehän kuuluivat kaikki ihmiskuntaan, jonka vaiheita oli kuvattava, ja omituisilla oloillaan olivat omiansa niitä aivan uudelta puolelta valaisemaan. Erittäinkin ihmiskunnan hämärää, aikaisinta kehitystä koetettiin ymmärtää ja luultiin villitilassa olevain kansain edustavan näitä aikaisimpia asteita.[14] Maantiede ja vertaileva kansatiede olivat tästä lähin historian tärkeimpiä aputieteitä ja niiden harrastaminen oli suurella yleisölläkin muotiasiana.

Maantiede oli kyllä samoinkuin kronologiakin tullut tärkeäksi oikeastaan hyvän kritiikin vaikutuksesta. Jotta ilmoitukset voitaisiin järjestää sisällisten kriteerioittensa nojalla, vaadittiin näitä tieteitä antamaan kullekin ilmiölle sille tuleva paikkansa. Samoinkuin aikaepookkeja tarvittiin järjestämään lukemattomia ilmiöitä, samoin oli niiden, etupäässä kansain vaellusten ja keskinäisten suhteitten ymmärtämiseksi tarpeellista tuntea kansojen asuinsijat ja heimosuhteet eri aikoina. Nyt varsinaisella valistusajalla tulivat vain kansojen kielelliset ja rotuomituisuudet yhä enemmän yksinmäärääviksi ja traditioonit niiden heimosuhteista menettivät sen sijaan arvoansa. Ja samaan aikaan tarkka alkulähteihin pyrkivä lähdekritiikki kävi niiden kimppuun.

Pragmaatinen käsitys, jollaiseksi se nyt oli kehittynyt, oli selvästi huomattavissa myöskin lähdekritiikin alalla. Lähdekritiikissäkin oli nyt päätehtävänä ilmoitusten seuraaminen niiden vanhimpaan tavattavaan muotoon, tutkia sen alkuperää ja myöhempää muodostumista. Mutta tässäkin otettiin huomioon vain läheisimmät ja huomattavimmat syyt ja olosuhteet, joista ilmoitus oli saanut alkunsa. Koetettiin kyllä saada selville ilmoituksen kertojan nimi, luotettavuus, puoluekanta, kyky esittää asioita j.n.e. Mutta syvempiä syitä, jotka määräsivät ilmoituksen luonteen ja muodon, olosuhteita, joissa kirjoittaja eli, ajan katsantotapaa j.n.e. ei otettu huomioon. Samoin käsiteltiin kutakin ilmoitusta erikseen ja seurattiin sitä, sen sijaan että olisi käsitelty lähteiden muodostumista kokonaisuudessaan.

Huomattava on kuitenkin, että tässäkin syvemmät syyt, jotka määräsivät lähteitten luonteen, toisinaan kuitenkin otettiin huomioon ja että kehitys kulki tutkimuksessa tähän suuntaan. Niinkuin Montesquieun keksintö ilmanalan ja hallitusmuodon vaikutuksesta ihmisen ajatustapaan ja toimintaan oli alkuna syvempään, geneetiseen ajatustapaan historian käsityksessä, niin ilmaantui samoihin aikoihin merkkejä tällaisesta lähdetutkimuksenkin alalla. Edempänä olen tilaisuudessa mainitsemaan useita yrityksiä joilla muissa Europan maissa koetettiin esittää ajan ja olosuhteiden vaikutusta lähteisiin. Ensimäiset yritykset tässä suhteessa tehtiin kielimiesten puolelta kirjallisten muistomerkkien selittämiseksi, mutta erityisesti historiallisiinkin lähteihin ne ulotettiin. Ranskassa kuitenkaan kehitys ei sanottavasti tähän suuntaan edistynyt.

Valistusajan ranskalaiset historiankirjoittajat pitivät näet etupäässä esitystä silmällä ja jättivät varsinaisen lähdetutkimuksen tästä kerrassaan pois. Eivät edes viitanneet lähteihinsä, koska pitivät sitä turhana ja esitystä rumentavana. Oli luonnollista, että tutkimuksen tarkkuus tästä kärsi. Niin on Voltairea ankarasti moitittu epätarkkuudesta ja hutiloimisesta, ehkä enimmin hänen omat aikalaisensa. Ja kuitenkin on hän lähdekritiikin alalla saanut suuria aikaan, asettanut alkulähteet johdetuiden rinnalle ja poistanut lukuisia erehdyksiä ja ennen kaikkea määrännyt ilmoitusten merkityksen. Hänen lähdekritiikkinsä merkitys onkin enemmän siinä, että hän on levittänyt kriitillisempää, rohkeampaa käsitystä lähteitten käyttämisestä, kuin että hän olisi antanut suoranaisen mallin oikeasta menettelytavasta.

II.

Valistusajan ranskalaiset kirjoittajat ovat suuresti vaikuttaneet historiankirjoitukseen, joka juuri nyt alkaa Britanniassa kukoistaa.[15] Skotlantilainen tutkijakoulu koetti sekin käsitellä aineitaan itsenäisesti, riippumatta mistään syrjävaikutuksista, noudattaen vain valistunutta filosoofista ajatustapaansa. Sillä oli sama pragmaatinen, yleisinhimilliseen sielutieteeseen perustuva käsitys historiasta ja sama sivistysihanne, jonka kehitystä eri aikakausina se seurasi, kuin ranskalaisillakin. Mutta sillä oli samalla myöskin jotakin erityistä, kotoista katsannossaan ja menettelytavassaan.

Tämän koulun kritiikki perustui laajaan oppiin eikä käytännölliseen maailmantuntemukseen, kuten ranskalaisilla valistuskirjoittajilla. Sen tähden eivät brittiläiset tutkijat voineet käsittää intohimoja, joita pitivät historiallisen toiminnan syinä, heiltä kun puuttui kokemukseen perustuvaa ymmärrystä. Säännöllinen jokapäiväisyyteen vivahtava asiain kulku oli heistä todellista historiaa ja siihen samaan tapaan kuvailivat he historian merkillisimpiä henkilöitäkin toimiviksi. Tarut ja kertomukset, jotka tuntuivat ihmeellisiltä tahi luonnottomilta he hylkäsivät ja tiedot ylevämmistä ominaisuuksista, jotka viittasivat keskinkertaisuutta ylemmäksi käsiteltiin epäillen tahi pilkaten. Kuitenkin oli tuollainen arvostelu vakavaa, tyynen punnitsemisen tulos, jossa asiat olivat suurimmalla tarkkuudella huomioon otetut ja verratut. Sentähden oli noiden tutkijain menettelyssä paljon, joka muistutti entistä hyvää kritiikkiä.

Tämä tulee myöskin näkyviin lähdekritiikissä, joka oli enemmän sisälliseen todennäköisyyteen perustuvaa, kuin jyrkkää tunkeutumista alkulähteihin. Tiedämme, että Hume laimiinlöi alkulähteitten käyttämisenkin suuremmassa määrässä, pitäen silmällä etupäässä asiain filosoofista yhteyttä. Ferguson, joka muuten lienee vähemmin ranskalaisen valistusfilosofian vaikuttama, on kyllä hyljännyt joukon ilmoituksia Rooman vanhimmasta historiasta, mutta hän on tässä vain seurannut Beaufortia, sillä missä tämä on ne syystä tahi toisesta rauhaan jättänyt, siinä ovat ne Fergusoniltakin jääneet.[16]

Oli luonnollista, että tämä historiantutkimus ei voinut tuoda esille sitä mikä oli erityisesti ominaista jollekin aikakaudelle tahi edes määrätyille ilmiöille. Se luetteli kyllä niiden suurempia ja pienempiä syitä omantunnonmukaisella tarkkuudella ja koetti osottaa niiden asemaa maailman kehityksessä, mutta mitään tarkkaa ja selvää erikoiskäsitystä eivät sen edustajat niistä antaneet. Erinomaisesti kuvaa tätä heidän tutkimustapaansa Robertsonin menettely, hän kun esitti ainettaan aivan ylimalkaisissa, epämääräisissä piirteissä, mutta esityksensä lopussa olevissa muistutuksissa antoi tärkeitä, karakteriseeraavia erikoistietoja lähdeilmoituksina. On sanottu, että tämä menettely johtui elävän mielikuvituksen puutteesta, sellaisen, joka olisi antanut käsitellyistä tapauksista ja ajoista yhtenäisen, elävän kuvan. Varmaan se osalta niin olikin, mutta kuten olemme nähneet puuttui kyky esittää kokonaisten aikakausien luonnetta ehyesti melkein kerrassaan tämän ajan historiankirjoitukselta ja lienee tämä piirre luonnollinen seuraus pragmaatisesta käsityksestä.