Tämän käänteen aikaansai kyllä luonnontieteitten opinnosta syntynyt skeptillisyys, mutta sopivan lähtökohdan kritiikilleen sai tämä suunta antiikin kirjoittajain omista viittauksista vanhojen lähteitten ristiriitaisuuteen. Rooman historiasta sovitettiin tämänsuuntainen kritiikki sitten muitten maitten historiaan, joten yllämainitut riitakirjoitukset Rooman historiasta ovat hyvin suoranaisesti vaikuttaneet historiallisen tutkimusmetoodin kehittymiseen eri maissa.

Muutos, joka tapahtui tutkimusmetoodissa oli luonnollisena seurauksena siitä, että historiallinen käsitys vähitellen oli muuttunut yhä enemmän pragmaatiseksi. Ei enää tahdottu tietää mikä oli omituista, mieltä kiinnittävää ja huvittavaa, vaan pidettiin etupäässä silmällä tiedon tuottamaa hyötyä. Kirjoittajat moittivat nyt liiallista halua näyttää oppineelta ja säilyttää muistissa kaikenlaisten kuninkaitten tahi kansojen nimiä ainoastaan sentähden, että voisi sanoa tuntevansa vanhoja ja harvinaisia asioita. Bayle kuvaa sattuvasti muutosta tutkimuksessa ja käsitystavassa, joka tapahtui 18. vuosisadan koittaessa. "Niinkauvankuin kritiikin (tarkoittaa oppinutta kritiikkiä) ja filologian valta on kestänyt, on koko Europassa ollut useita opin ihmelapsia. Uuden filosofian ja uusien kielten harrastus ovat tuoneet mukanaan toisen maun, on lakattu hallitsemasta tuota laajaa ja perinpohjaista kirjallisuutta, mutta sen sijaan on tieteiden tasavaltaan tullut vissi hienompi henki ja sen kanssa tarkempi erottamiskyky: ihmiset ovat tulleet vähemmän tietäviksi ja enemmän kykeneviksi".[9]

Historian tuli nyt opettaa ja hyödyttää lukijoita, näyttää miten heidän oli menetteleminen ja mitä vaaroja vältteleminen, jotta he voisivat elää onnellisina. Sentähden tuli historian antaa elävä ja tarkka kuva henkilöitten toimista, sentähden esittää ne elävinä ja tosina. Tapahtumille oli keksittävä kaikki syyt, joista saattoi otaksua niiden johtuneen, sekä suuremmat että pienemmät, selitettävä näiden avulla itse tapahtumat sekä niiden seuraukset. Sentähden aljettiin nyt tarkata yksityisiä tapahtumia paljoa huolellisemmin ja useammalta eri kannalta, ne joutuivat tutkijain läheisen ja välittömän tarkastuksen alaisiksi. Ja kun henkilöt näin tulivat päähuomion esineiksi ja tapausten keskustaksi, oli hyvin ymmärrettävää, että näiden intohimoja ja tunteita pidettiin varsinaisina syinä tapauksiin. Nämät ovat kaikkina aikoina olleet samoja, sanottiin, ainoastaan voimakkuudeltaan eroavia. Sentähden olivat niistä lähteneet teotkin samanlaisia kuin tapausten lukijan aikoina, niin ihmeellisen läheisiä heidän käsitykselleen ja niin helposti ymmärrettäviä.

Voidaksensa varmuudella tunkeutua historiaan ja käsittää sen tapaukset ja niiden syyt, alkoivat tutkijat nyt turvautua sielutieteeseen. He tarkkasivat oman aikansa ihmisiä sellaisina, kuin ne esiintyivät jokapäiväisessä elämässä, ja käyttivät näin saatuja kokemuksiaan historiaa selittäissään. Näin koetettiin selittää menneisyyttä nykyisyyden avulla, ei ainoastaan tässä suhteessa, vaan kaikilla aloilla.

Ja toiselta puolen taas odotettiin historiasta, kuten näimme, kaikenlaista hyötyä oman ajan käsittämiseksi. Kaikkien tärkeinä pidettyjen laitosten ja elämän ilmiöiden historiaa ruvettiin tutkimaan, jotta saisi niistä oikean käsityksen. Niin suosittaa Lenglet du Fresnoy tieteiden ja taiteiden historiaa, koska siitä helpolla vaivalla saa yleisen käsityksen niistä tarvitsematta tunkeutua siihen, mikä niissä on vaikeata ja vastenmielistä. Samoin käsitettiin myöskin muitten henkisten ilmausten historiaa. Mainitsemamme kirjailija esittää vielä toisenkin syyn miksi noita aloja on harrastettava, etenkin viitaten tapoihin, menoihin ja uskontoihin. "Tällä (tutkimuksella)", sanoo hän, "voi oppia tuntemaan ihmisten taipumuksia. Heidän ulkonainen elämänuransa paljastaa heidän sydämensä salaisuudet". Mutta jotta tällaisesta tarkastelusta olisi hyötyä, pitäisi tunkeutua noiden ilmiöiden alkuperään ja syihin.[10] Huomaamme tästä, miten sivistysilmiöiden käsitteleminen voitti tunnustusta, aluksi tosin erillään muusta historiasta, mutta myöhemmin yhä lähemmin siihen liittyen. Niin sanoo eräs kirjoittaja vuonna 1740, että historian tulee kuvata "kansain tapoja, heidän luonnettaan, lakejaan, elintapojaan, menojaan sekä varsinkin niiden luonnetta, lahjoja, hyveitä ja paheitakin, jotka ovat näitä hallinneet ja jotka hyvien tahi huonojen ominaisuuksiensa kautta ovat aikaansaaneet valtioiden kohoamisen tahi laskemisen".[11]

Mutta tässä kirjoittaja lisää vielä erään toisenkin tarkoituksen historialle: "se ilmoittaa kaikessa Jumalan suuruutta, hänen mahtavuuttaan, oikeuttaan ja ihmeellistä viisauttaan, jolla hänen kaitselmuksensa ohjaa kaikkeutta". Tämän tarkoituksen historialle antavat yleensä ranskalaiset kirjoittajat tällä ajalla liittyen Bossuetin käsitystapaan ja usein häneen viitaten. Näin oli heillä kaikilla jossakin määrin sama käsitys korkeammasta johdosta, joka historiassa ilmenee ja vie ihmiskunnan onnellisuutta kohti. Tämä aate nyt yhdisti tutkijain käsityksessä historian tapahtumat, mutta muuten ne olivat aivan eristettyinä. Historioitsijat lähtivät näet, tutkiessaan ainettansa pragmaatisesti, visseistä ilmiöistä, joita pitivät opettavina tahi muuten huomattavina, ja koettivat asettaa ne, kuten edellä mainittiin, yhteyteen syittensä ja seuraustensa kanssa. He saivat siten eri tapahtumaryhmiä, joilla toistensa kanssa ei ollut mitään likeisempää yhteyttä kuin sopivat liittymäkohdat, joilla ne saatiin yhteensovitetuiksi ilman että esityksen yhtenäisyys rikkoutui. Tällainen käsitystapa eli tapahtumain kaikinpuolisen sisällisen yhteyden tajuamattomuus oli syynä siihen, että tapausten syyt huomattiin aivan päältäpäin ja vain osittaasesti. Jäi lukuunottamatta eri aikoina vallinneitten olosuhteitten eroavaisuus ja tämän aina muuttuvan kokonaisuuden suuri vaikutus toimivain henkilöiden tunteihin ja haluihin. Kun näitten avulla selitettiin ihmisten tekoja ottamatta tuota aina vaikuttavaa pohjavaikutinta huomioon, tulivat selitykset aivan pintapuolisiksi. Sitäpaitsi luulivat kirjoittajat olevansa oikeutettuja arvostelemaan kunkin ajan ihmisiä oman aikansa mittakaavan, useinpa vielä omien persoonallisten ihanteittensa mukaan. Pitivätpä useat näitä arvosteluja historian varsinaisena sisältönä ja katsoivat tapauksia vain aiheiksi tällaisiin opetuksiin.

Niinpä kirjoittaa eräs ranskalainen kirjailija vuosisadan alkupuoliskolta J.B. Rousseau Rollinille: "Historioitsijan ja filosoofin tehtävä on sama. Toinen koettaa opettaa säännöillä, toinen esimerkeillä: mutta ellei noita esimerkkejä seuraa neuvot sen johdosta, tulevat ne olemaan enimmältä osalta hyödyttömiä, olkoon sitten lukijain kykenemättömyyden tahi vähäisen joutoajan kautta".[12] Mietelmät ja sovittelut oleviin oloihin olivatkin sitä seuraavalla ajalla yksi ranskalaisten historioitsijain omituisuus.

Ne ovat varsinaiset valistuskirjailijat, jotka nyt vuosisadan keskivaiheilla historioitsijoina herättävät enimmin huomiota. Heidän tarkoituksensa on ennen kaikkea opettaa lukijoitaan. Kriitillisyys, jonka näimme vallinneen vuosisadan alulta aikain, oli vaikuttanut myöskin silloisiin uskonnollisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin. Kuten muinoin humanismin aikana, niin nytkin uudet aatteet olivat läheisessä yhteydessä historiantutkimuksen kanssa ja antoivat aihetta vilkkaaseen kritiikkiin. Valistuskirjailijat sovittivatkin hyvin laajalta äsken kuluneen ajan kriitillistä menettelytapaa historiantutkimukseen samalla kuin siinä tuli näkyviin heidän pragmaatinen käsityksensä. Kuten edempänä näemme oli heidän vaikutuksensa hyvin suuri myöskin oman maan rajojen ulkopuolella, vaikka toisaalta tulee muistaa, että edellisen ajan kriitillisten tutkijain teokset valmistivat sille tietä. Ennenkuin kuitenkin siirrymme puhumaan tästä vaikutuksesta, on tarkastettava edistystä, joka etenkin historiallisessa käsityksessä tavataan muutamilla näistä tutkijoista.

Ensimäinen ja ehkä huomattavin edistyksen ilmiö oli Montesquieun teos L'esprit des lois, jossa hän selvittelee lakien vaikutusta kansan käsitystapaan, luonteeseen ja tapoihin.[13] Näin tuli hän osottaneeksi erilaisen sivistysasteen, erilaisen kehityskauden merkitystä siihen kuuluvain henkilöitten toimintaan. Syystä kyllä on huomautettu, että tämä huomio oli voimakkaana aiheena vastaiseen geneetiseen historiankäsitykseen. Mutta toiselta puolen tavasta, jolla se tuotiin esiin, näkyi pragmaatisen käsitystavan leima. Esitettiin näet tuossa teoksessa eri lakien ja hallitusmuotojen vaikutusta kansanluonteeseen ja tapoihin pitämättä historiallista ajanjärjestystä ollenkaan silmällä tahi huomaamatta, miten eri ilmiöt ja sivistyskaudet liittyvät ja puolestaan vaikuttavat toinen toisiinsa. Tähän oli syynä osaltaan teoksen aihekin, jonka tehtävänä oli tarkastella vain määrättyjä historiallisia ilmiöitä, missä ne esiintyvät — tapa, joka tähän aikaan oli aivan yleinen. Erittäinkin oli näin innokkaasti tutkittu yhteiskunnan ja moraalin ilmiöitä, ylellisyyden, väkiluvun y.m. merkitystä valtioissa.

Teoksella oli tavaton vaikutus aikalaisiinsa. Niin oli myöskin muilla valistuskirjailijain teoksilla, vaikkakaan ei samassa määrässä. Kirkon ja kristinuskon merkitystä eivät nämät kirjoittajat enää pitäneet ihmiskunnan kehitystä määräävänä, niinkuin olemme nähneet edellisen kirjoittajapolven tehneen. Kirkon merkitys muuttui nyt heidän käsityksessään aivan päinvastaiseksi; kun sitä ennen oli pidetty edistyksen määrääjänä, niin arveltiin sitä nyt valtaavaksi syyksi ihmiskunnan hidastumiseen kehityskulussaan. Sen sijaan sivistyksen kohoamista, etenkin älyllisen sivistyksen ja tapain hienostumisen, ajateltiin kehityksen varsinaiseksi ytimeksi. Ja tämän mukaisesti tuli tuon sivistyksen kehityksen kuvaaminen sellaisenaan tärkeäksi historiankirjoituksessa, kun sitävastoin sitä siihen asti oli tehty enimmäkseen toisarvoisessa tarkoituksessa.